Tulkoon joulu.

Päivän sitaatit

”Kirjailijan työ ei voi olla jatkuvaa voitosta voittoon juoksemista. Tarvitaan tyhjiä vuosia, epätietoisuutta, kahvilan ikkunaan tuijottamista, turhuuden tunnetta, Siperian-reissuja, silmäpusseja. Sitten taas jonain päivänä työ alkaa sujua.” (Riina Katajavuori)

”Ahdinkoa, ahdistusta, aloittamisen lykkäämistä aamuin, illoin, kirjoittamisen sysäämistä tuonnemmaksi, valmistautumista, vetelehtimistä, tupakointia, lueskelua, toivon elättelyä kaikessa hiljaisuudessa: jospa ilmaantuu voittamaton este, ja pelkoa siitä, että voi hyvä Jumala, eihän vain tule mitään esteitä, sydämen läpätystä. Harjaantuneisuudesta ja kaikesta kokemuksesta ei ole vähääkään apua. Ja lopulta kaikki verukkeet on kulutettu, sana on ikään kuin raskas ja putoamaisillaan, haluaa kiinteytyä merkiksi.” (Sándor Márai)

Olen tässä viime päivinä lukenut Kari Levolan toimittamaa Kirjailijan työmaat -teosta. Se on hyvin kiinnostava ja valottaa kirjailijan arkea kaikessa raadollisuudessaan. Vaikkei minulla ole tähänkään asti ollut mitenkään yltiöromanttisia käsityksiä kirjailijan työstä, tulee väkisinkin mieleen, että mitä järkeä on haluta itsekin tuohon ammattiin. Miksi haluta väkisin lisää epävarmuutta ja ahdistusta, jos elämä itsessään jo tarjoilee niitä riittävästi? En tiedä. Kukaan ei ole vielä selittänyt minulle, mikä tuo pakkomielle on ja mistä se tulee. Mutta onneksi hallitsen vitkuttelun taidon erinomaisesti ja minulla on jo tyhjiä vuosia ja turhuuden tunnetta varastossa siltä varalta, että jonakin päivänä tärppää.

Valoa

Päivän leikkeleet

Sairastummeko, koska emme kuuntele kehoamme?
Kulissimaailma ei anna suojaa,
nälkä ei lähde ravintolan kasviksilla.
Jos runoilijaa yrittää estää pääsemästä esiintymislavalle, jolle hän katsoo itse kuuluvansa, niin odotettavissa on melkoinen rähäkkä.

Matalapaine

Maanantain matalapaine synnyttää hauraita poikasia. ”Meidän on kuoltava”, he uneksivat ennen kuin hyppäävät porraskuiluun, kukin vuorollaan. ”Emme me jaksa kannatella hukkuvaa, ja mitä jos vain kaatuu ja kolhii itsensä?” Siihen meillä ei ole mitään sanottavaa, ei riitä että muistamme miten iho kuorii arven esiin. Tänään meillä on hirvittävän pitkä matka ja seinät täynnä reikiä. Siinä he sitten seisovat läpikuultavina.

Vauvoja edelleen

Kirjoitin Vauvat-tarinalle uuden lopun. Mitään isoja muutoksia en tehnyt, lisäilinpähän kaikenlaista ajatussälää, joka ehkä (toivottavasti) selittää paremmin tapahtumia. (Tässä on siis vain tarinan loppuosa, alku on tähän asti sama kuin aiemmassa versiossa.)

***

Tilanne vaikutti toivottomalta. Hän ei tiennyt, mitä enää yrittää. On mahdotonta iloita enää, olen paha, jos nauran huomenna, hän päätteli ja piteli kivistävää päätään. Olen ehkä hullu nyt. Minun on käännettävä kivinen pelto nurin ja kannettava painavin kivi harteillani, minun on sidottava ruumiit ruumiini ympärille, upottava yhtä matkaa niiden kanssa niin syvälle kuin syvyyttä riittää. Ja sitten kaikki on ehkä ohi.

Hän istui ja katsoi seinää. Hän istui pitkään ja tuijotti seinää kuin odottaen, että siihen ilmestyisi vastaus. Vastaus mihin? Hän yritti hahmottaa pääkysymyksen, muovata ongelman, hän yritti nähdä eteensä, mutta se oli liian vaikeaa. Ja sitten hän ajatteli, haluan pois täältä. Hänestä kuulosti kuin joku olisi kysynyt: Miksi? ja hän hölmistyi. Miten niin miksi? Ei hän osannut vastata tuollaisiin kysymyksiin. Asiat olivat niin kuin olivat, ei kai niitä kuulunut turhaan käpälöidä ja kyseenalaistaa? Eihän? Jos hän halusi pois, ihan millä lailla vain, niin eikö se riittänyt? Hän katsoi kaaosta ympärillään. Hänen kotinsa oli muuttunut, hän ei enää tunnistanut sitä kodikseen. Huoneiden muotoinen tila hänen ympärillään haisi kostealta ja oli täynnä vauvanruumiita. Oli hämärää ja siivotonta. Hän oli elänyt näin jo kauan, mutta kuinka kauan? Hän katsoi likaista ja nahkeaa ihoaan, ja tajusi, että pian hänkin alkaisi mädäntyä. Pian hän olisi yhtä kylmä ja eloton kuin nuo vauvat. Täällä ei voi elää, hän ajatteli ja nousi ylös.

Hän kahlasi varovasti ovelle, avasi ja astui ulos. Pihalla oli valoisaa, hänen silmiään kirveli ja hän käveli hitaasti kauemmas. Kaikki näytti jotenkin niin... normaalilta. Ilmeisesti joku oli siivonnut vauvat pois kaduilta ja ojista, ihmiset kulkivat edestakaisin kuten tavallisestikin, taloja purettiin ja rakennettiin, satoi ja paistoi vuorotellen niin kuin hän muisti kauan sitten tapahtuneen. Hänen vatsaansa kouristi. On aloitettava kaikki alusta, hän ajatteli, edessäni on nyt tyhjä pöytä ja minun on itse täytettävä se. Hän katsoi ympärilleen ja tunsi, että jotain pientä ja vihreää alkoi kasvaa hänen sisällään. Jotain ruohon kaltaista. Ehkä aloitan nyppimällä rikkaruohot, hän ajatteli ja kyykistyi tutkimaan kukkapenkkiä. Kukkien ja ruohontuppaiden keskellä kyyhötti yksinäinen vauva ja hymyili hänelle, hän nosti sen syliinsä. Vauva avasi suunsa ja sanoi: Äiti!

Taiteilija

Taiteilija yhdistelee arkisia esineitä.
Taiteilijan tahtia hidastaa vain heikkenevä kunto.
Taiteilija epäilee, mutta pysyy tiellään
ja aina joku sanoo, että jotain oli pielessä kasvatuksessa.
Taiteilija ei vanhene, taiteilija on maalattu ahdistus kankaalla.
Taiteilija kelpaa aina mainokseen.

Äidit ja tyttäret

Äidit ompelevat, kirjoittavat, tekevät musiikkia,
tytöt uupuvat,
prinsessa paahtaa täysillä.
Tämä on vasta alkua.
Nämä nuoret tahtovat vain kaiken.
Äiti halkeaa kohta.

Vauvat

Yllättäen eräänä päivänä vauvoja alkoi sataa kaatamalla. Niitä putoili ikkunoiden takana, kun hän katsoi pihalle, niitä satoi hartiat ja päälaet kipeiksi, kun hän käveli kaduilla. Päivä toisensa perään satoi, eikä hän tiennyt, mihin tuota sadetta paeta. Hän tunsi jotakin kipeää sisällään, hellyyttäkö kenties, niin paljon yksinäisiä vauvoja ja hän olisi halunnut pelastaa ne kaikki, täyttää sylinsä vauvoilla ja halata niitä, mutta vauvoja tuli niin paljon, että ne alkoivat jo imeytyä seinien läpi sisälle. Vauvoja virtasi kuin siittiöitä pimeydessä, ikkunanraot eivät kestäneet jatkuvaa painetta vaan päästivät vauvat lävitseen lammikoiksi seinänvierille, eikä hänen hellyytensä riittänyt sellaisen määrän käsittelyyn. Ei auttanut heittää vauvoja ulos, sillä niitä tuli loputtomasti lisää, tekipä asialle jotain tai ei. Tämä on kovin merkillistä, hän ajatteli, miksi ne eivät edes itke? Vauvat olivat aivan hiljaa, pinoutuivat pehmeästi, kierähtivät pois toistensa päältä, valtasivat yhä enemmän tilaa, mutta pienintäkään ääntä niistä ei päässyt. Selvästi ne ovat aivan eläviä, hengittävät ja lisääntyvät, mutta tuo kammottava vaisuus, minä en kestä niitä, hän puuskahti ja sulkeutui kylpyhuoneeseen. Täällä ei ole yhtään ikkunaa, ehkä täällä saan olla rauhassa, hän ajatteli ja istahti pytylle. Suuri mustuus valtasi hänen mielensä. Hän istui ja ajatteli elämänsä mahdollisuuksia: nääntyä wc-pytyllä hitaasti kuoliaaksi, kun vauvat täyttävät hänen kotinsa ja joka ikisen sopen maan päällä. Eikä kukaan kysynyt häneltä mitään. Olihan hän yhtä tai ehkä kahta vauvaa joskus ajatellut, mutta siitä ei ollut ollut puhetta, että vauvoja tulisi enemmän kuin kotiin mahtuu. Kysyikö kukaan, halusiko hän suunnitella koko loppuelämänsä vauvojen varaan, halusiko hän luopua kaikista omista suunnitelmistaan? Sillä kaikki oli nyt auttamattomasti pilalla. Jos sade jonakin päivänä loppuisikin, talon rakenteet olisivat vähintäänkin lahonneet. Siitä tulisi kallis remontti. Ja ne vauvavuoret... mitä niille oikein pitäisi tehdä? Niin kauhea määrä äidittömiä ja isättömiä pikkuraukkoja, eihän heille mitenkään riitä koteja, mikään laitos ei pysty heitä ottamaan. Hän tunsi olevansa aivan yksin. Kaupungilla kukaan ei näyttänyt reagoivan vauvoihin mitenkään, lehdet kenties mainitsivat asiasta parissa sivulauseessa, jos oikein tulkitsi. Ehkä kaikkien muiden kodit ovat niin hyvässä kunnossa, ettei heidän tarvitse välittää. Se ei voinut olla totta, olihan kodittomiakin, jonkun toisen oli aivan varmasti kärsittävä yhtä paljon kuin hän juuri nyt, mutta juuri nyt hän ei jaksanut pinnistellä holtittomia virhepäätelmiään vastaan. Hän nojasi päätään pesualtaaseen ja kuunteli, kuinka katto kolahteli putoavien vauvojen painosta. Olisiko ropinan tahti jo hiukan harventunut? Hän ei ollut varma. Hän nukahti.

Poski kylmää posliinia vasten hän uneksi, miten mustasta maasta putkahteli versoja kuin kukkaruukuista, vihreitä hentoja versoja kohosi ja kasvoi sakeaksi metsäksi liki taivaaseen asti, kaareutui holvimaiseksi tilaksi, jossa hän kulki jalat lehtivihreään kietoutuen. Vihreä kasvoi ja kohosi hänen jalkojaan pitkin, hänen henkeään alkoi ahdistaa ja hän havahtui yskään. Yskän keskeltä hän tajusi: kukkaruukut! Ratkaisu on kukkaruukuissa! Jos hän kiitäisi nyt heti paikalla kauppaan ostamaan kaikki maailman kukkaruukut ja laittaisi aina yhden vauvan kuhunkin kasvamaan, niin sitten kukaan ei jäisi ilman kotia! Hän innostui ajatuksestaan ja näki mielessään, miten ruukuissa kasvavat vauvat voisi sitten valjastaa hyötytarkoituksiin, miten tämä maailman tilaa vavisuttava ilmiö muuttaisi katukuvaa pysyvästi, kun ruukut kehystäisivät maisemaa kaikkialla, valvojavauvat tarkkailisivat ohikulkijoita, kehittyisi ruukkukaupunkeja ympärillään ruukkumuurit ja -metsät, välinpitämättömyys olisi väistämättä historiaa ja uusi inhimillinen hellyyden aikakausi koittaisi, sillä miten kukaan voisi olla tuntematta hellyyttä ja rakkautta vauvanpäiden pilkistellessä ruukuista kuin puhtaimmat tulppaanit ja hymyillessä kaikille viatonta, suopeaa hymyään... Oi hellyys, oi ruukutettu ilo! Kaikki oli tuleva aivan täydelliseksi, kunhan hän vain selviytyisi kauppaan.

Hän ponkaisi pystyyn ja suorastaan syöksähti kylpyhuoneen ovesta ulos. Oikeastaan se oli kyllä aika vaikeaa, oven takana tuntui olevan aivan käsittämätön painolasti ja hän sai ponnistaa kaikin voimin saadakseen oven auki. Kun hän astui ovesta ulos, levittäytyi vauvojen paljous hänen ympärillään ja hän masentui: miten ihmeessä hän pystyisi liikkumaan askeltakaan murskaamatta vauvoja alleen? Vauvoja oli niin suunnattoman paljon, ja miten hän oli voinut unohtaa mahdollisuuden, että sade ei lakkaisikaan? Hänen toiveikas mielialansa alkoi rapistua. Mitä hyötyä ruukuista olisi, jos ne saadakseen hänen olisi tallottava kasakaupalla vauvoja jalkoihinsa? Olisi kai jo liian makaaberia toivoa ruumiiden kasvavan senttiäkään, olipa ruukku miten hieno hyvänsä. Ehkä jos otan oikein pitkiä ja varovaisia askelia... Ehkä jos olen oikein tarkka ja löydän sopivat raot... Hän koetti asettaa jalkansa huolellisesti vauvojen välistä, mutta vauvojen asetelmat eivät noudattaneet mitään järjestystä, ne olivat liukkaita kasoja ja hän menetti tasapainonsa ja romahti.

Hän henkäisi syvään ja kuunteli. Ei mitään. Parkuisitte nyt edes vähän! hän parahti ja nosteli lommoutuneita vauvoja altaan. Miksette te huuda, kun minä satutan teitä? Minä olen paha, minä olen epäonnistunut yrityksissäni! Minun jalkani ovat kylmät ja kovat, miksette te tunne mitään? Hän purskahti itkuun, hän tärisi itkusta polvillaan, hänen päänsä tuli täyteen räkää, eikä yksikään ajatus enää päässyt läpi. Hän itki, kunnes oli turta ja jaksoi hädin tuskin hengittää. Hän makasi vauvojen seassa ja tuijotti kattoa. Tämä on ehkä nyt loppu, hän ajatteli. Tulevaisuutta ei ole, odotan tässä, kunnes kuolen. Hän tuijotti kattoa. Siellä ei näkynyt mitään. Ei ollut kerrassaan mitään katseltavaa. Hän sulki silmänsä. Vauvoista nouseva haju inhotti häntä, mutta hän oli liian väsynyt siirtyäkseen. Verenpunaiset näyt pyörivät hänen silmissään, ruumiiden paljous hänen pienuuttaan vasten, mutta hän oli liian väsynyt itkeäkseen enempää. Tämä, tämä, tämä, ääni hänen päässään hoki, eikä hän tiennyt, mitä siitä olisi pitänyt ymmärtää. Ehkä se ei ole mitään, hän ajatteli, voi olla turhaa ponnistella. Olla hiljaa, puhua, katsoa sisään, katsoa ulos, mennä ja tulla, kasvaa ja kasvattaa, se kaikki voi jäädä pois. Olen olemassa, mutta vailla reunoja. Olen tässä mutta en jatku. Kaupunki kuolee, muurit pirstoutuvat, taivas repsottaa rumasti. Minä olen mutalammikko. Minä olen loppu.

Päiviä kului. Tai ehkä viikkoja, kuukausia, vuosia? Ei hän tiennyt. Kello ei soinut enää, puhelin pysyi vaiti, tai jos joku yrittikin soittaa, niin mitä väliä? Satoi lunta, joskus aurinko paistoi jossain etäällä, hän ei huomannut sitä. Hän unohti miltä ruoka maistuu. Hänen sormensa mustuivat ja muuttuivat tarpeettomiksi. Unet eivät tulleet. Hän makasi vauvojen keskellä, kylmä ja mädäntyvä lemu leijaili hänen ympärillään, ja yhtäkkiä hän oli saanut tarpeekseen. Menkää pois täältä! hän huusi. Tämä on minun kotini, minä en halua teitä! Hän tärisi ja tarttui lähimpään vauvaan ja ravisteli sitä. Sano edes jotain, jos muka olet olemassa! Hän repi vauvalta kädet ja jalat irti, tarttui seuraavaan vauvaan ja repi senkin kappaleiksi. Huuda nyt, sinä inhottava olio! Hän löi vauvoja, kunnes ne sinistyivät, hän paiskoi vauvoja seinille, mutta ääntä hän ei niistä ulos saanut. Sitten hän alkoi taas itkeä, yritti kiinnittää jäseniä takaisin ja itki yhä enemmän, kun ei onnistunut.

Tilanne vaikutti toivottomalta. Hän ei tiennyt, mitä enää yrittää. On mahdotonta iloita enää, olen paha, jos nauran huomenna, hän ajatteli ja piteli päätään. Olen ehkä hullu nyt. Minun on käännettävä kivinen pelto nurin ja kannettava painavin kivi harteillani, minun on sidottava ruumiit ruumiini ympärille, upottava yhtä matkaa niiden kanssa niin syvälle kuin syvyyttä riittää.

Hän istui ja katsoi seinää. Hän istui pitkään ja tuijotti seinää kuin odottaen, että siihen ilmestyisi vastaus. Hänestä kuulosti kuin joku olisi kysynyt: Miksi? Hän hölmistyi. Miten niin miksi? Ei hän osannut vastata tuollaisiin kysymyksiin. Asiat olivat niin kuin olivat, ei kai niitä kuulunut turhaan käpälöidä ja kyseenalaistaa? Eihän? Hän katsoi kaaosta ympärillään. Hänen kotinsa oli muuttunut, hän ei enää tunnistanut sitä kodikseen. Hän oli elänyt näin jo kauan, mutta kuinka kauan? Hän katsoi itseään, likaista ja nahkeaa ihoaan, ja tajusi, että pian hänkin alkaisi mädäntyä. Pian hän olisi yhtä kylmä ja eloton kuin nuo vauvat. Täällä ei voi elää, hän ajatteli ja nousi ylös.

Hän kahlasi varovasti ovelle, avasi ja astui ulos. Pihalla oli valoisaa, hänen silmiään kirveli ja hän käveli hitaasti kauemmas. Kaikki näytti jotenkin niin... normaalilta. Hänen vatsaansa kouristi. On aloitettava kaikki alusta, hän ajatteli, edessäni on nyt tyhjä pöytä ja minun on täytettävä se. Ruohontuppaiden keskellä kyyhötti vauva ja hymyili hänelle. Hän nosti vauvan syliinsä. Se avasi suunsa ja sanoi: Äiti!

Tunnustuksia

Rakas päiväkirja, tänään minulle tapahtui jotakin hurjan jännittävää. Blogini sai palkinnon! Eräs ihana Olivia Orso muisti minua tällaisella:



Olen ällistynyt, blogiani luetaan!

Ei tämä ilmaiseksi tietenkään tule. Vastikkeeksi minun pitäisi kertoa seitsemän (7) asiaa itsestäni ja jakaa tunnustusta eteenpäin seitsemälle (7) eri blogille. Voi sentään. Hienoja ja kiinnostavia ja luovia blogeja on loputtoman monta, joten tämä on mahdoton tehtävä. Sanon ei, en edes yritä. Itsestäni sen sijaan kerron seuraavaa:

Päätin n. 14-vuotiaana, että minusta tulee runoilija. Tason nousu on ollut huimaavaa, sillä alkuaikojeni "runot" olivat kamalia. (Kuinka yllättävää, onko joku muka joskus luonut jotain loistavaa teini-ikäisenä? No, ainakaan se en siis ollut minä.)

Olen alkanut kerätä talteen lapsuuteeni liittyviä murresanoja. Erityissuosikkejani ovat soroppi, turnu ja pohrata. (Arvaatteko/tiedättekö, mitä ne tarkoittavat?)

Näen ikkunat silminä.

Minulla on niin monta muistikirjaa, etten muista käyttää niitä.

Pidän vaaleanpunaisesta.

Harjoittelen keveämpää otetta kaikkeen.

Viimeöisessä unessani suussani oli lasimurskaa.

Viha

Vihaan vihreitä valoja. Koko ajan saa mennä, kiire, kiire, koko ajan joku on kantapäillä. Vihaan sitä, että joku tönii. Punaisissa valoissa on sentään lohtua: hellitä nyt herranen aika hetkeksi, ennen kuin joku ajaa ylitsesi! Hellitä, katso minua ja ole hetki ihan hiljaa. Ja sitten minua alkaa itkettää kaikki sumu, ihmisten harmaat hartiat, kirkuva lapsi rattaissa. Mutta tuo hetki menee liian nopeasti ohi ja taas on juostava. Vihaan kirkuvien lapsien äitejä, kuinka he läpsivät lasta katseillaan ja vähän käsilläänkin, vihaan heidän atooppisia käsiään, inhottavia punaisia laikukkaita aavikoita. Miksi he eivät koskaan katso, mitä heidän käsissään on? Miksi he eivät katso lasta? Vihaan sitä miten he tulevat minun tielleni ja haisevat kaalilaatikolta ja hidasliikkeiset turistit valokuvaavat kirkkoa minkä ehtivät, niin kuin tässä kaupungissa ei muuta nähtävää olisi. Vihaan sitä, että minulla ei ole muuta nähtävää kuin punainen valo. Vihaan sitä, että kaikki muu on yhdentekevää. Vihaan sitä, miten on käännyttävä Hämeenkadulle ja varottava, ohitettava mies joka kerjää kahta euroo. Vihaan miten se mies pilkkaa minua, päivästä toiseen samat sanat, sama tyhjä odotus ja silmien välähdys: et sinäkään ole olemassa. Vihaan sitä, että on odotettava. Pidätettävä hengitystä. Katsottava sivuun. Käveltävä hitaammin. Kuunneltava, miten pitää nukkua bussissa, jotta jaksaa bilettää yöllä. Vihaan sitä, että on käveltävä nopeammin ja että on käveltävä. Vihaan sitä miten kaikkialle on sopivan pitkä matka ja kaikki on kaunista, kunhan katsoo kameran linssin läpi. Ja sitten kamerakin vilkuttaa vihreää valoa: saat katsoa, saat rajata maisemasi, valitse nyt jo! Miksi pitää olla niin paljon valinnan varaa, jos vaihtoehtoja on kuitenkin vain yksi: olet tyhjä? Jos voi valita vain tyhjyyden eri sävyjen välillä? Jos yöllä on nukuttava ja päivällä katsottava loputon nippu kuvia, joissa on väärä valotus? Jos kaikissa kuvissa parkuva äiti läimii punaista lasta ja koko ajan on kiire unohtamaan? Jos muistan aamulla vain, että vihaan, ja vihaan, jotta muistan?

*

Kuumeen kipuamalla huipulla
pohjaton hiljaisuus iholla.
Maisema ei näytä miltään,
nyt on hetken raskas hengittää.
Vuodet valuvat sormien läpi,
se mikä kasvaa sisällä
ja mikä ei kasva,
lakanoiden kuiva ja hedelmätön hiekka,
vuosien takku

Kvaakkukin oli mukana

Ankan näkökulmasta Pariisi oli kovin iso uimapaikka.

Taide-elämyksiä

Voiko suurkaupunkiin matkustaakaan ilman, että kävisi taidemuseoissa suorastaan ähkyyn asti? Louvren jätin suosiolla väliin, mutta Pompidou center, Orsay, Orangerie ja Marmottan Monet tulivat tutkituiksi. Impressionismia enimmäkseen, eli tein ikään kuin henkisen siirtymän teinivuosieni taidemakuun. Kyllä se sykähdytti edelleen.

Musée d'Orsay sijaitsee vanhalla rautatieasemalla ja se on suorastaan häkellyttävän hieno rakennuksena. Näin upea kellokin siellä on:



Ja Musée de l'Orangerie:iin menimme Monetin valtavien lummemaalauksien vuoksi. Noissa kahdessa huoneessa olisi voinut viipyä loputtomiin tunnelmaa imemässä.





Oikeastaan museoissa kuvaaminen on kyllä tosi ärsyttävää, inhoan kaikkia niitä miljoonia turisteja, jotka räiskivät kameroillaan taideteosten edessä, vaikka se olisi kiellettyäkin, ja räpsivät kuvia toisistaan. Eikä mikään teos näytä kuvassa samalta kuin silmänvaraisesti. Onko sitten kuitenkin tärkeintä voida todistaa, että kyllä, minä olen ihan itse käynyt katsomassa nämäkin työt?

Ja jottei taideanti olisi jäänyt yksipuoliseksi, niin muutama kirkkokin tuli katsastettua. Notre Dame oli kiinnostavin ulkopuolelta.

Pariisin muistoja

Kuvia Kuulutusjuhlasta.

Ja mitä jäi käteen...

Jyväskylän Kuulutusjuhla oli aika kiva tapahtuma. Intiimitunnelmainen (vaikka yleisöä olikin paikalla useita kymmeniä, parhaimmillaan ehkä jopa lähellä sataa), kodikas, epämuodollinen pikku tilaisuus, jossa sai runojen kuuntelun ohella syödä mm. hernekeittoa! Kuten tapahtuman ajatus olikin, kokeneet ja läpimurtoaan vielä odottavat (harrastaja)runoilijat olivat tasa-arvoisessa asemassa keskenään, ja illan anti oli ihanan moniääninen. Erilaisia kirjoittajia, erilaisia tapoja esittää tekstinsä, erilaisia teemoja. Ja jotain samaa olin myös kuulevinani. On mielenkiintoista huomata, miten monet kirjoittajat esimerkiksi käyttävät arjen elementtien ja jokapäiväisen elämän lisäksi materiaalinaan uskonnollista sanastoa ja tematiikkaa, viittaavat suurten kertomusten olemassaoloon, lähtevät liikkeelle uskonnollisista kysymyksistä tai päätyvät niihin. Lieneekö ajan henki sellainen, mene ja tiedä, mutta kiinnostavaa se joka tapauksessa on.

Sain kirjailija Jyrki Pelliseltä kiinnostavaa palautetta. Hän kuuli runoissani yhtymäkohtia Wisława Szymborskan runouteen ja toisaalta Musorgskin musiikkiin. Aika mielenkiintoista kontrastisuutta, sillä mielikuvani Musorgskista ovat melko mahtipontiset ja toisaalta Szymborskan runot ovat usein lähtökohdiltaan varsin yksinkertaisia ja arkisia. Ja mikäs siinä, hyvinhän nuo yhteen sopivat...

Tässä minä ja Eija luemme. (Huonoja kuvia, valitan, mutta dokumentaatioarvo menköön estetiikan edelle tällä kertaa.)

Jännitystä ilmassa ...

ja vatsan pohjalla kutkuttelee myös, sillä olen huomenna lähdössä Eija-tapiirin kanssa Jyväskylään runojani esittämään. Kuulutusjuhla kutsuu, aika hurjalta tuntuu.

Mietiskelyä neuleen läpi

Muutaman päivän vimmaisen neulomisen perusteella voin todistaa sen, minkä Helsingin Sanomat meille jo kertoi: käsityöt rauhoittavat mieltä. Vaikka voisi helposti kuvitella, että kudin käsissä paikallaan istuessa ajatus villiintyisi juoksentelemaan ihan mihin sattuu, niin ainakin minun kohdallani vaikutus on aivan päinvastainen. Ajatukset ikään kuin siivilöityvät neuleen läpi. En tiedä, voiko sitä miksikään varsinaiseksi meditaatioksi kutsua, mutta vaikuttaa siltä kuin ajatusten kulku rauhoittuisi parhaiten juuri silloin, kun itseään ei tietoisesti käske olemaan ajattelematta, mutta tekee jotain konkreettista, keskittymistä vaativaa ja tietyllä tavalla epä-älyllistä. Kun antautuu jonkin luomiselle. (Tekisi mieli vähän elätellä myyttisiä lateralisaatio-oletuksia ja ajatella, miten luova oikea aivopuoliskoni tässä tuo itseään tykö...) Kaikenlaista ehtii kyllä päivän mittaan ajatella, mutta se kaikki tapahtuu jotenkin maagisen verkkaisesti. En tiedä, mistä tuli yhtäkkinen tarve keskittyä lankaan, mutta olen iloinen sen ilmaantumisesta ja myös mahdollisuudesta tarttua siihen; arki näyttää nyt aivan toisenlaiselta.

Ehkä kyse on myös halusta paeta jatkuvaa loogisen ajattelun, järkevyyden ja älyn täyttämää maailmaa. Haluan yhä enemmän sellaista, mitä ei voi analysoida ja järkiperäistää, jotain, joka ei ole tehokasta. Haluan enemmän hitaita liikkeitä. Viime päivinä olen kuunnellut, halunnut kuunnella, hyvin paljon klassista musiikkia, pianokonserttoja, Ravelia, kuin kyse olisi nälästä. Klassinen musiikki on minulle äärimmäisen syvien tunne-elämysten lähde, jotain jota ei tarvitse edes yrittää ymmärtää, jotain joka vain tulee riipivän lähelle, jos on tullakseen. Minun ei tarvitse tietää tai sanoa mitään, riittää kun olen ja koen. Kaikki muu on epäolennaista. Koska klassinen oli minulle se ensimmäinen musiikin laji, johon lapsena pääsin sisään, sen äärelle paluu tuntuu jatkuvasti eräänlaiselta kodilta. Tämä on tuttua, olen turvassa nyt. Kuin olisin latautumassa monella hyvällä tavalla. Ja kenties juuri se on tarve, jota on hyvä kuunnella aika ajoin.

Päivän joustinneule

Kaksi oikein harmaata, kaksi nurin valkeaa.

Kun ajatukset kipeytyvät, katot kasvavat yhteen ja hiha irtoaa.

(Jotain kirjoittamisen problematiikasta)

Käsialani takana tyhjä tila hautoo maiseman piiloon.
Kun avaan suuni, ei mieleen tule mitään, mutta kynä ottaa ohjakset ja
kieputtaa kielen paperille.
Sitten kuljen kaupungilla ja kahmin kasvoja omikseni.
Se on kehä, jossa hiljaisuus ruokkii vain itseään, ja mitä siitä,
kunhan kieli on kaunis. Annan ihmisille heidät itsensä, sen minkä he haluavat,
peilin ja paperin. Sen lähemmäs ei valo riitä.

--

Tämä kuva voisi olla hyvä laittaa työpöydälle muistinvirkistykseksi ja itsetunnon kohottajaksi. Tämäkin on I can read -sivustolta.

---

Löysin tämän kuvan osoitteesta icanread.tumblr.com jo jokin aika sitten. Miettimisen arvoinen kysymys mielestäni edelleen.

Katuun kirjoittamista

Osallistuin Tapiirin kanssa Helsingin Taiteiden yöhön viime perjantaina. Kirjoitimme katuun runoja ja oi, se oli ihanaa! Edelleen tosin tuntuu reisilihaksissa - kyykkyasento ei taida olla ergonomisin tapa kirjoittaa!






Näitä runoja siis luetaan alhaalta ylöspäin! Lisää kuvia voit katsoa Tapiirin omasta blogista.

Hylky, nälkä, yöttömyys

Miten virheistä pidetään kiinni? Katson kuinka hylky nousee pintaan, eikä ihmetys aina riitä. On niin monta ottajaa, on nälkää ja janoa, huimaus pyörittää maailmaa. Vielä en kylvä öitä uudelleen.

Jostakin tulee

Jostakin tulee sanoja saostuneita, kirjaimet johdattavat eteenpäin valon ja varjon tiellä, se on jokseenkin turhaa ja joinakin päivinä se tapahtuu uudelleen. Seisahtuu minulla on vaikeaa ja aina joku rakentaa enemmän ja isommin miten mitataan päivän ääri. Sanojen taipumattomuus ja mitä siinä emme jo ole laskeneet? Jokin joka toistuu joka on otettava kämmenelle ja tutkittava yhä uudelleen kaikki toistuu minun sanani kaksi kirjainta monistaa itseään ja ketä se peilistä ulottaa pieni poika ääretön ja ihan hiljaa, siivooja joka hymyilee.

punainen nro 3 :: löydä väri

useina päivinä aurinko menee nahan läpi
poraa reiän kun pojat leikkivät
nämä kuumat punaiset päivät ranteiden ympärillä
ja että joskus tämäkin on ohi, ruskea tuhru suljetussa ovessa

Runotytön kasvukivut

Tässä viime aikoina on tullut taas erityisen paljon mietittyä omaa runoilijan identiteettiä. Millä tavalla omat kirjalliset pyrkimykseni, se tosiasia, että pidän kirjoittamisesta toisinaan jopa raastavan paljon, vaikuttaa kuvaani itsestäni. Erityisesti sen myötä, että kirjoitan runomuotokuvia, päädyn nykyisin useinkin tilanteeseen, jossa minua katsotaan runoilijana. Minusta tehdään päätelmiä sen perusteella, että kirjoitan juuri runoja. Se miten minut ko. tilanteessa nähdään, jää toki useimmiten minulta tietämättä, mutta silloin tällöin tulee palautettakin. Tässä vastikään sain kuulla olevani ”hauras nuori runoilija”, ja se hämmensi minua suuresti. Hauras? Töks vaan, niin johan menen kappaleiksi? Mielikuvani johtivat heti perinteisen kliseisiin runotyttömielikuviin, joissa sairaalloinen tyttönen istuu lepotuolissa tuijottamassa eteerisesti kaukaisuuteen. Voiko sellaiseen mielikuvaan enää kukaan samastua? En edes lapsena innostunut Uudenkuun Emilioista ja muista vastaavista kaunokirjallisista roolimalleista, ne kun olivat minusta lähinnä luonnottomia hahmoja ja toivottoman pitkäveteistä luettavaa. Sanana runotyttö tuntuu olevan niin perin juurin tietynlaisilla merkityksillä latautunut, niin vanhanaikainen ja sievistelevä, ettei sitä voi käyttää kiusaantumatta. Nimenomaan kiusaannun aina, kun joku puhuu minusta runotyttönä (ja noita ihmisiä kyllä riittää, huokaus sentään). Tuntuu kuin siinä sanassa olisi kätketty negatiivinen sävy, se ikään kuin alentaa, laittaa kohteensa hymistellen ahtaaseen lokeroon, ja sitten haluan pyristellä vaikka väkisin pois moisesta loukosta.

Olisi kuitenkin kiva, jos olisi jonkinlainen myönteinen mielikuvaroolimalli. Jokin idealisoitu runotar, jonka voisi kuvitella elävän minun kirjoitukseni kautta. Jos ongelma on runotyttömielikuvan tunkkaisuudessa, niin olisiko jonkinlainen päivitys tähän maailmaan mahdollinen? Mitä tapahtuu, kun runotyttö kasvaa aikuiseksi? Kun se heittää pitkän sairashistoriansa menemään ja onkin yhtäkkiä ihan normaali ja terve? Runonainen? Miksi sellainen termi kuulostaa lähinnä typerältä? Onko runouden lähtökohta jonkinasteisessa keskenkasvuisuudessa? Ja sen jälkeen edessä avautuu määrittelemätön alue?

Kuulla

Mihin takerrumme kun kannamme taakkaa?
Olen saanut historiani takaisin, se on punainen koira,
kaikki tämä kuultava lävistää.
Voimme aloittaa alusta.

Päivän poetiikkaa

Kiiltomadossa tiivistetään mielestäni hienosti jotain, joka vaikuttaa hallitsevan tämänhetkisessä runoudessa ja johon osittain itsekin haluaisin uskoa:

"Runojen materiaaliksi kelpaa mikä tahansa ja kaikki äänet ovat samanarvoisia. Runo on maailman kuva, eikä ole runon vika, jos maailma on ruma."

Toki väite pätee vain osana monenlaisten, keskenään ristiriitaistenkin väitteiden kirjoa, mutta hyvä niin. Runoa voi tehdä monella tavalla, maailman kuvaaminen voi tarkoittaa suunnilleen mitä vaan, runous muuttuu ainakin minun mielessäni entistä mystisemmäksi, koska se pakenee määritelmiä: kaikki käy. Eikä tässä taida olla koko totuus.

Aamusivujen satoa

Jonakin päivänä vedenvärinen hän istuu.
Tulee ja viittilöi, siivilöi kaiken tämän aikaisuuden,
tahtoo olla jokin punainen pieni siemen
joka revitään maasta yhä uudelleen kuin kasvu olisi keskeneräinen valo.
Ja sitten minä viisikiloinen avuttomana syön mansikkaa.

Riika

Terveisiä Riiasta. Kaunis kaupunki, valtavasti rakastamaani jugend-arkkitehtuuria kaikilla eri kuntoluokituksen tasoilla, kukkia myyviä mummoja, neuvostoaikaisen oloisia johdinautoja jumpsuttamassa milloin mitäkin ielaa pitkin. Rappioromantiikkaa siis oikein olan takaa, ihanaa.











Ja kesäaikaan jokaisen kunnon Riian-matkalaisen kuuluu toki käydä myös Jurmalassa viettämässä vähän rantaelämää. Kaikki paikallisetkin käyvät. Me oleskelimme lähinnä "passiivisella virkistysalueella". (Katso alla olevan kuvan kyltit! Kuva suurenee klikkaamalla.) Ironista kyllä juuri siellä olivat myös esim. rantalentiksen pelaajat...



Seuranamme rannalla oli mm. uusi ystävämme Einari-delfiini.

Kalenterielämää

Tänään elämäni alkoi uudelleen. Sain nimittäin takaisin kalenterini, jonka luulin kadottaneeni lopullisesti. Kalenteritonta aikakautta ehti kestää noin kuukauden ja sinä aikana ehdin melkein sopeutua ajatukseen, että olen menettänyt puolisen vuotta elämästäni. Se ajatus oli kamala. Olen pitänyt melko järjestelmällistä, päiväkirjatyyppistä kirjanpitoa tekemistäni asioista ja samojen kansien välissä kulkee myös yleinen muistikirjani eli ideoita runoja varten, ajatuksia ja muuta ns. korvaamatonta. Vaikka uuden kalenterin voi ostaa koska vain, vanhoihin muistiinpanoihin liittyvää tunnearvoa ei saa rahalla takaisin. Puhumattakaan sitten siitä kiusallisesta ajatuksesta, että joku jossakin on saattanut saada käsiinsä henkilökohtaiset vuodatukseni. En edes ole kovin altis hukkaamaan tavaroitani - ja nyt tällainen kadotus!

Tilanne olisi saattanut olla myös puhdistava uuden alku, ikään kuin kohtalon järjestämä mahdollisuus aloittaa tyhjältä pohjalta. Oli hämmentävää huomata olevansa riippuvainen jostakin paperisesta. Riippuvainen kirjoitetuista sanoista, siitä että oma elämä kulkee tekstiksi muutettuna koko ajan mukana. Silti kun ajattelin mahdollisuutta vain tyytyä tilanteeseen, hankkia uusi kalenteri ja jatkaa elämääni, se tuntui kovin tyhjältä. Kuin olisin ontto kuori ilman kalenteriani. Kuin en hahmottaisi aikaani kunnolla ilman sitä. Menetyksen tunne oli suuri ja lohduton. Uusi alku ei tuntunut ollenkaan mahdolliselta.

Ja nyt se on taas tuossa kätteni ylettyvillä. Punainen, kovakantinen, jo reissuissa nuhjaantunut seuralaiseni, joka muistaa kaiken olennaisen. Olen saanut kaiken menettämäni takaisin, ja silti tämä on myös uusi alku. Miten sen selittäisi? Se hetki, kun tänään viikkojen tauon jälkeen sain kalenterini taas hyppysiini, ei ollutkaan niin kuolematon kuin odotin. Jaahas, siinä se nyt on, kivaa, ajattelin, ja siirryin muihin puuhiin. Ikään kuin en enää niin riippuvainen olisikaan.

Junalla Euroopassa

"Suuri Matkamme" kulki reitin Hampuri-Bremen-Dortmund-Köln-Luxemburg City-Echternach-Antwerpen-Gent-Brugge-Brysseli. Junalla pääsi nopeasti ja mukavasti. Kamera ja päiväkirja kulkivat mukana ikuistamassa monta ihanaa hetkeä. Olen innostunut yhä enemmän valokuvaamisesta. En välttämättä kehuskelisi taidoillani vielä, eikä kameranikaan oikein suostu kaikkeen siihen, mitä itse haluaisin, mutta olen moneen otokseeni yllättävänkin tyytyväinen. Kuvaamisen tarkoitusta tulee kyllä paljon pohdiskeltua. Mitä varten oikein otan kuvia? Matroskinin tavoin mietityttää, millä tavalla maailman tutkailu kameran linssin takaa vaikuttaa omaan kokemukseen. Maisemia tulee usein katseltua siltä kantilta, mikä mahtaisi näyttää hyvältä kuvassa. Mietityttää myös, käykö niin, että kuvaamisen varjolla jättää tajuamattaan itse katsomatta kunnolla, kun kuva muistaa kyllä... Että kunnollisen katselun ja mieleenpainamisen sijaan ottaa pari kuvaa ja siirtyy sitten seuraavaan kohteeseen. Eikä jälkeenpäin muista tilanteesta muuta kuin itse kuvan. Sellainen tuntuu aika kaamealta uhkakuvalta. Luxemburgissa kauhistutti ja huvitti huomata, miten halutessaan voisi suorittaa järjestelmällisesti turisminsa; ympäri kaupunkia meni valmiita turistireittejä ”photo point” -kohtineen. Senhän tietysti luulisi olevan oikea turistin unelma, joku on miettinyt valmiiksi, mitä kannattaa valokuvata! En silti ymmärrä, miksi kukaan haluaa sellaisia kuvia kotialbumiinsa. Ehkä vain en ole tarpeeksi laiska turisti, minulle matkailuun ja kuvaamiseen liittyy olennaisena osana löytäminen ja ainutlaatuisuus (tai ainakin naiivin utooppinen kuvitelma siitä, että olisin muka ensimmäinen turisti, joka on löytänyt jonkin mielenkiintoisen näkymän), enkä pidä ajatuksesta, että muistelisin myöhemmin matkaani sen kautta, mitä joku toinen on käskenyt katsomaan ja pitämään tärkeänä. Ehkä tässä on hitunen ylimielisyyttäkin mukana; voin kyllä suostua katsomaan tuotakin suosittua pystiä, mutta että ottaisin siitä vielä kuvankin... pyh! Oli miten oli, tapani ottaa valokuvia on puhtaan itsekäs. Otan kuvia hetkistä ja tunnelmista, joiden visuaalisuuden haluan säilyvän muistissani. Erityisen kivaa on kuvata ruokaa, sillä se on usein varsin esteettistä ja lisäksi takuulla ainutlaatuista ja yksin minun omaani.

Matkoilla

Kesä kuluu kivasti ympäriinsä matkaillen. Pohjanmaan rannikolla on kovin viehättävää. Pietarsaari tarjoili myös näin kiinnostavia näkymiä.

Iltapäivä

Sisäinen elämä on sitä että mä voin muuttua ihan yks kaks.
Auringon käristämällä pihalla kuljemme huuliharpulla ylös ja alas,
se on naapurinpihamusiikkia,
syyn voi jättää menneisyyteen. Mä tahdon nyt kahvia.

..

Riittää että meillä on sisäpuoli.
Ei tarvitse kirjoittaa kirjaa, päivä vääntyy ja paljastaa.
Että meillä on sininen, punainen, kaikki se mikä voidaan jakaa,
kaikki hauska rupinen kurpitsa.

.

Vettä sattaa ja vattaa sattuu. Päivä on loputon,
Panu syö hajukumin, valo putoaa harteille kuin hilse.
Joku lapsi istuu tuossa
ja sitten toisaalla
mitään mustaa ei tapahdu mutta ohi lentävä harakka


(Inspiraatiosta kiitos Liivialle.)

Suttupää

Kun päätä särkee ja voimat ovat vähissä. Halusin tehdä jotain. Kokeilin piirtää. Syntyi suherrusta, kuvioita, joiden merkitystä en tiedä. Voiko tai tarvitseeko näistä sanoa mitään.

Mieluiten en

Herman Melvillen Bartleby on kovin surullinen hahmo. Yleensä kai tätä tarinaa luetaan esimerkkinä absurdista komiikasta, mutta minusta Bartlebyn kaikesta kieltäytymisessä ei ole mitään erityisen huvittavaa, ehkä korkeintaan tragikoomista. Koko hänen hahmonsa on perin ahdistunut ja ahdistava, jopa hänen jumiutumisensa yhteen tapaan ilmaista haluttomuutensa; mieluiten en. Yksi kieltäytyminen johtaa toiseen ja lopulta hän on mieluummin elämättä. Ahdistavuus tulee siitä, että mitään syytä ei anneta. Ikään kuin sama kohtalo voisi olla kenen tahansa missä tahansa.

"Että mitä? Kuinka?" minä huusin. "Ettekö aio enää kirjoittaa?"
"En."
"Ja mistähän syystä?"
"Eikö se ole aivan ilmeistä?" hän vastasi välinpitämättömästi.

Puheenvuoroja

"Tua jotaa kahvileipää!"

"Jag har jättebra eväät med mig"

"Mitä nuo ihanat vaaleanpunaiset tötteröt ovat?"

Hengen ja ruumiin ravintoa