”Kirjailijan työ ei voi olla jatkuvaa voitosta voittoon juoksemista. Tarvitaan tyhjiä vuosia, epätietoisuutta, kahvilan ikkunaan tuijottamista, turhuuden tunnetta, Siperian-reissuja, silmäpusseja. Sitten taas jonain päivänä työ alkaa sujua.” (Riina Katajavuori)
”Ahdinkoa, ahdistusta, aloittamisen lykkäämistä aamuin, illoin, kirjoittamisen sysäämistä tuonnemmaksi, valmistautumista, vetelehtimistä, tupakointia, lueskelua, toivon elättelyä kaikessa hiljaisuudessa: jospa ilmaantuu voittamaton este, ja pelkoa siitä, että voi hyvä Jumala, eihän vain tule mitään esteitä, sydämen läpätystä. Harjaantuneisuudesta ja kaikesta kokemuksesta ei ole vähääkään apua. Ja lopulta kaikki verukkeet on kulutettu, sana on ikään kuin raskas ja putoamaisillaan, haluaa kiinteytyä merkiksi.” (Sándor Márai)
Olen tässä viime päivinä lukenut Kari Levolan toimittamaa Kirjailijan työmaat -teosta. Se on hyvin kiinnostava ja valottaa kirjailijan arkea kaikessa raadollisuudessaan. Vaikkei minulla ole tähänkään asti ollut mitenkään yltiöromanttisia käsityksiä kirjailijan työstä, tulee väkisinkin mieleen, että mitä järkeä on haluta itsekin tuohon ammattiin. Miksi haluta väkisin lisää epävarmuutta ja ahdistusta, jos elämä itsessään jo tarjoilee niitä riittävästi? En tiedä. Kukaan ei ole vielä selittänyt minulle, mikä tuo pakkomielle on ja mistä se tulee. Mutta onneksi hallitsen vitkuttelun taidon erinomaisesti ja minulla on jo tyhjiä vuosia ja turhuuden tunnetta varastossa siltä varalta, että jonakin päivänä tärppää.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti