Päivän sitaatit

”Kirjailijan työ ei voi olla jatkuvaa voitosta voittoon juoksemista. Tarvitaan tyhjiä vuosia, epätietoisuutta, kahvilan ikkunaan tuijottamista, turhuuden tunnetta, Siperian-reissuja, silmäpusseja. Sitten taas jonain päivänä työ alkaa sujua.” (Riina Katajavuori)

”Ahdinkoa, ahdistusta, aloittamisen lykkäämistä aamuin, illoin, kirjoittamisen sysäämistä tuonnemmaksi, valmistautumista, vetelehtimistä, tupakointia, lueskelua, toivon elättelyä kaikessa hiljaisuudessa: jospa ilmaantuu voittamaton este, ja pelkoa siitä, että voi hyvä Jumala, eihän vain tule mitään esteitä, sydämen läpätystä. Harjaantuneisuudesta ja kaikesta kokemuksesta ei ole vähääkään apua. Ja lopulta kaikki verukkeet on kulutettu, sana on ikään kuin raskas ja putoamaisillaan, haluaa kiinteytyä merkiksi.” (Sándor Márai)

Olen tässä viime päivinä lukenut Kari Levolan toimittamaa Kirjailijan työmaat -teosta. Se on hyvin kiinnostava ja valottaa kirjailijan arkea kaikessa raadollisuudessaan. Vaikkei minulla ole tähänkään asti ollut mitenkään yltiöromanttisia käsityksiä kirjailijan työstä, tulee väkisinkin mieleen, että mitä järkeä on haluta itsekin tuohon ammattiin. Miksi haluta väkisin lisää epävarmuutta ja ahdistusta, jos elämä itsessään jo tarjoilee niitä riittävästi? En tiedä. Kukaan ei ole vielä selittänyt minulle, mikä tuo pakkomielle on ja mistä se tulee. Mutta onneksi hallitsen vitkuttelun taidon erinomaisesti ja minulla on jo tyhjiä vuosia ja turhuuden tunnetta varastossa siltä varalta, että jonakin päivänä tärppää.

Ja mitä jäi käteen...

Jyväskylän Kuulutusjuhla oli aika kiva tapahtuma. Intiimitunnelmainen (vaikka yleisöä olikin paikalla useita kymmeniä, parhaimmillaan ehkä jopa lähellä sataa), kodikas, epämuodollinen pikku tilaisuus, jossa sai runojen kuuntelun ohella syödä mm. hernekeittoa! Kuten tapahtuman ajatus olikin, kokeneet ja läpimurtoaan vielä odottavat (harrastaja)runoilijat olivat tasa-arvoisessa asemassa keskenään, ja illan anti oli ihanan moniääninen. Erilaisia kirjoittajia, erilaisia tapoja esittää tekstinsä, erilaisia teemoja. Ja jotain samaa olin myös kuulevinani. On mielenkiintoista huomata, miten monet kirjoittajat esimerkiksi käyttävät arjen elementtien ja jokapäiväisen elämän lisäksi materiaalinaan uskonnollista sanastoa ja tematiikkaa, viittaavat suurten kertomusten olemassaoloon, lähtevät liikkeelle uskonnollisista kysymyksistä tai päätyvät niihin. Lieneekö ajan henki sellainen, mene ja tiedä, mutta kiinnostavaa se joka tapauksessa on.

Sain kirjailija Jyrki Pelliseltä kiinnostavaa palautetta. Hän kuuli runoissani yhtymäkohtia Wisława Szymborskan runouteen ja toisaalta Musorgskin musiikkiin. Aika mielenkiintoista kontrastisuutta, sillä mielikuvani Musorgskista ovat melko mahtipontiset ja toisaalta Szymborskan runot ovat usein lähtökohdiltaan varsin yksinkertaisia ja arkisia. Ja mikäs siinä, hyvinhän nuo yhteen sopivat...

Tässä minä ja Eija luemme. (Huonoja kuvia, valitan, mutta dokumentaatioarvo menköön estetiikan edelle tällä kertaa.)

(Jotain kirjoittamisen problematiikasta)

Käsialani takana tyhjä tila hautoo maiseman piiloon.
Kun avaan suuni, ei mieleen tule mitään, mutta kynä ottaa ohjakset ja
kieputtaa kielen paperille.
Sitten kuljen kaupungilla ja kahmin kasvoja omikseni.
Se on kehä, jossa hiljaisuus ruokkii vain itseään, ja mitä siitä,
kunhan kieli on kaunis. Annan ihmisille heidät itsensä, sen minkä he haluavat,
peilin ja paperin. Sen lähemmäs ei valo riitä.

Runotytön kasvukivut

Tässä viime aikoina on tullut taas erityisen paljon mietittyä omaa runoilijan identiteettiä. Millä tavalla omat kirjalliset pyrkimykseni, se tosiasia, että pidän kirjoittamisesta toisinaan jopa raastavan paljon, vaikuttaa kuvaani itsestäni. Erityisesti sen myötä, että kirjoitan runomuotokuvia, päädyn nykyisin useinkin tilanteeseen, jossa minua katsotaan runoilijana. Minusta tehdään päätelmiä sen perusteella, että kirjoitan juuri runoja. Se miten minut ko. tilanteessa nähdään, jää toki useimmiten minulta tietämättä, mutta silloin tällöin tulee palautettakin. Tässä vastikään sain kuulla olevani ”hauras nuori runoilija”, ja se hämmensi minua suuresti. Hauras? Töks vaan, niin johan menen kappaleiksi? Mielikuvani johtivat heti perinteisen kliseisiin runotyttömielikuviin, joissa sairaalloinen tyttönen istuu lepotuolissa tuijottamassa eteerisesti kaukaisuuteen. Voiko sellaiseen mielikuvaan enää kukaan samastua? En edes lapsena innostunut Uudenkuun Emilioista ja muista vastaavista kaunokirjallisista roolimalleista, ne kun olivat minusta lähinnä luonnottomia hahmoja ja toivottoman pitkäveteistä luettavaa. Sanana runotyttö tuntuu olevan niin perin juurin tietynlaisilla merkityksillä latautunut, niin vanhanaikainen ja sievistelevä, ettei sitä voi käyttää kiusaantumatta. Nimenomaan kiusaannun aina, kun joku puhuu minusta runotyttönä (ja noita ihmisiä kyllä riittää, huokaus sentään). Tuntuu kuin siinä sanassa olisi kätketty negatiivinen sävy, se ikään kuin alentaa, laittaa kohteensa hymistellen ahtaaseen lokeroon, ja sitten haluan pyristellä vaikka väkisin pois moisesta loukosta.

Olisi kuitenkin kiva, jos olisi jonkinlainen myönteinen mielikuvaroolimalli. Jokin idealisoitu runotar, jonka voisi kuvitella elävän minun kirjoitukseni kautta. Jos ongelma on runotyttömielikuvan tunkkaisuudessa, niin olisiko jonkinlainen päivitys tähän maailmaan mahdollinen? Mitä tapahtuu, kun runotyttö kasvaa aikuiseksi? Kun se heittää pitkän sairashistoriansa menemään ja onkin yhtäkkiä ihan normaali ja terve? Runonainen? Miksi sellainen termi kuulostaa lähinnä typerältä? Onko runouden lähtökohta jonkinasteisessa keskenkasvuisuudessa? Ja sen jälkeen edessä avautuu määrittelemätön alue?

Päivän poetiikkaa

Kiiltomadossa tiivistetään mielestäni hienosti jotain, joka vaikuttaa hallitsevan tämänhetkisessä runoudessa ja johon osittain itsekin haluaisin uskoa:

"Runojen materiaaliksi kelpaa mikä tahansa ja kaikki äänet ovat samanarvoisia. Runo on maailman kuva, eikä ole runon vika, jos maailma on ruma."

Toki väite pätee vain osana monenlaisten, keskenään ristiriitaistenkin väitteiden kirjoa, mutta hyvä niin. Runoa voi tehdä monella tavalla, maailman kuvaaminen voi tarkoittaa suunnilleen mitä vaan, runous muuttuu ainakin minun mielessäni entistä mystisemmäksi, koska se pakenee määritelmiä: kaikki käy. Eikä tässä taida olla koko totuus.

Liike, rajat

Eikö sekin ole eräänlaista itsensä rajoittamista, jos johonkin tiettyyn aihealueeseen keskittymisen ja paikallaanolon sijaan painottaa jatkuvaa uuden etsimistä? Liikettä, ihmetystä, auki olemista. Jos merkitsee reviirin muodostamisen umpimielisyydeksi? Rajat ovat negatiivisia tai ainakin turhia? Kumpi on tärkeämpää, määrä vai laatu, vai voiko tällaista eroa tehdä?

Millaista rajoittuneisuutta on, jos haluaa kahmia elämäänsä vain myönteisiä asioita? Vai onko itsensä rajaaminen osa itsensä suojelua? Millainen haittapuoli turvallisuushakuisuudessa siis piilee?

Vai onko näitä kysymyksiä mahdollista pohtia muuten kuin epämääräisesti? Itsensä suojeluakin on niin monenlaista, eivätkä asiat useinkaan ole yksinkertaisia. Jos kirjoittaminen tuntuu tärkeältä keinolta huolehtia omasta psyykestä, on oletettavasti enemmän kuin tärkeää ottaa (vai antaa? Onko tässä merkityseroa?) aikaa kirjoittamiselle. Jos tiedän lopputuloksen palkitsevan, vaikka itse tekeminen tuntuu tuskalliselta, on minun välttämätöntä vaatia itseltäni enemmän kuin hyvältä tuntuu. Toisin sanoen itsestä huolehtiminen on sitä, että pakottaudutaan menemään kipualueelle yhä uudelleen ja uudelleen. On pakko luottaa, että kaikesta tästä kauheasta seuraa vielä jokin hyvä. On rikottava kaikki turva. Ja ehkä siitä rikkonaisuudesta seuraa jotain myönteistä? Pitäisikö siis etsiä enemmän epämukavuutta? Ja mikä estää, ettei siitäkin tule kahle, uudet rajat?

Psyyke

Jos opettelisi näkemään ailahtelevaisen psyyken voimavarana. Taiteellisen työn mahdollistajana, olennaisena lähtökohtana, kaiken alkuna ja juurena. On mahdollista kirjoittaa tunnelähtöisesti, latautuneesti, omista kokemuksista ja elämyksistä käsin, olivatpa nuo tuntemukset kuinka raastavia ja epämiellyttäviä hyvänsä. Itse asiassa luulen aika monenkin tekevän niin, ja voisi olettaa, että auttaa, jos mielessä sattuu ja tapahtuu. Eri asia ja vaikein asia lieneekin, miten sen kaiken kanavoi luovaan toimintaan. Miten sisäinen rikkonaisuus saadaan näkymään ehjinä, kirkkaina tuotoksina. Miten pysyä tietoisena omista reaktioistaan niin, että niitä on mahdollista hyödyntää. Ja millaista tekstiä siten voi parhaimmillaan syntyä.

Vai onkohan tämä jo vanhanaikainen tapa ajatella? Jos tunteet ovat jo menneet pois muodista? Ja mitä sitten?

Augusto Monterroso: Leopoldo

Jotenkin pystyn samastumaan tähän tragikoomiseen novellihahmoon:

"Leopoldo oli tunnollinen kirjailija ja erittäin ankara itseään kohtaan. Seitsemäntoistavuotiaasta saakka hän oli omistanut kaiken aikansa kaunokirjallisuudelle. -- Mutta Leopoldolla oli yksi vika: hän ei pitänyt kirjoittamisesta. Hän luki, teki muistiinpanoja, tarkkaili ympäristöään, kuunteli luentosarjoja, kritisoi piikikkäästi sanomalehtien surkuteltavaa kielenkäyttöä, ratkaisi vaikeita sanaristikoita harjoittaakseen (tai lepuuttaakseen) mieltään; kaikki hänen ystävänsä olivat kirjailijoita, hän ajatteli, puhui, söi ja nukkui kuin kirjailija - mutta silloin kun olisi pitänyt ottaa kynä käteen, hän joutui pohjattoman kauhun valtaan. Siitä huolimatta että hänen vankin haaveensa oli tulla kuuluisaksi kirjailijaksi, hän lykkäsi unelmansa toteutumisen hetkeä klassisilla verukkeilla: ensin on elettävä, ensin on luettava kaikki kirjat, Cervantes kirjoitti Don Quijoten vasta kypsällä iällä, kokemus tekee taiteilijan ja niin edelleen."

(Augusto Monterroso: Kootut teokset (ja muita kertomuksia))

Kirjoittamisen tragiikka on siinä, että se on vaikea pakkomielle. Eikä aina niin kauhean kivaa puuhaa. Kustannussopimuksen saaminen näyttää olevan vaikeampaa kuin mehun puristaminen kivestä, ja usein tuntuu, että aikansa voisi käyttää hyödyllisemminkin kuin kielen parissa näperrellen. Ehkä tämä puuha tuottaakin jonkinlaista masokistista nautintoa. Kirjoitan, koska se on hankalaa. Kirjoitan, koska voisin valita toisinkin. Ja samaan aikaan pelottaa. Tietäisipä vain mikä.