Vauvoja edelleen

Kirjoitin Vauvat-tarinalle uuden lopun. Mitään isoja muutoksia en tehnyt, lisäilinpähän kaikenlaista ajatussälää, joka ehkä (toivottavasti) selittää paremmin tapahtumia. (Tässä on siis vain tarinan loppuosa, alku on tähän asti sama kuin aiemmassa versiossa.)

***

Tilanne vaikutti toivottomalta. Hän ei tiennyt, mitä enää yrittää. On mahdotonta iloita enää, olen paha, jos nauran huomenna, hän päätteli ja piteli kivistävää päätään. Olen ehkä hullu nyt. Minun on käännettävä kivinen pelto nurin ja kannettava painavin kivi harteillani, minun on sidottava ruumiit ruumiini ympärille, upottava yhtä matkaa niiden kanssa niin syvälle kuin syvyyttä riittää. Ja sitten kaikki on ehkä ohi.

Hän istui ja katsoi seinää. Hän istui pitkään ja tuijotti seinää kuin odottaen, että siihen ilmestyisi vastaus. Vastaus mihin? Hän yritti hahmottaa pääkysymyksen, muovata ongelman, hän yritti nähdä eteensä, mutta se oli liian vaikeaa. Ja sitten hän ajatteli, haluan pois täältä. Hänestä kuulosti kuin joku olisi kysynyt: Miksi? ja hän hölmistyi. Miten niin miksi? Ei hän osannut vastata tuollaisiin kysymyksiin. Asiat olivat niin kuin olivat, ei kai niitä kuulunut turhaan käpälöidä ja kyseenalaistaa? Eihän? Jos hän halusi pois, ihan millä lailla vain, niin eikö se riittänyt? Hän katsoi kaaosta ympärillään. Hänen kotinsa oli muuttunut, hän ei enää tunnistanut sitä kodikseen. Huoneiden muotoinen tila hänen ympärillään haisi kostealta ja oli täynnä vauvanruumiita. Oli hämärää ja siivotonta. Hän oli elänyt näin jo kauan, mutta kuinka kauan? Hän katsoi likaista ja nahkeaa ihoaan, ja tajusi, että pian hänkin alkaisi mädäntyä. Pian hän olisi yhtä kylmä ja eloton kuin nuo vauvat. Täällä ei voi elää, hän ajatteli ja nousi ylös.

Hän kahlasi varovasti ovelle, avasi ja astui ulos. Pihalla oli valoisaa, hänen silmiään kirveli ja hän käveli hitaasti kauemmas. Kaikki näytti jotenkin niin... normaalilta. Ilmeisesti joku oli siivonnut vauvat pois kaduilta ja ojista, ihmiset kulkivat edestakaisin kuten tavallisestikin, taloja purettiin ja rakennettiin, satoi ja paistoi vuorotellen niin kuin hän muisti kauan sitten tapahtuneen. Hänen vatsaansa kouristi. On aloitettava kaikki alusta, hän ajatteli, edessäni on nyt tyhjä pöytä ja minun on itse täytettävä se. Hän katsoi ympärilleen ja tunsi, että jotain pientä ja vihreää alkoi kasvaa hänen sisällään. Jotain ruohon kaltaista. Ehkä aloitan nyppimällä rikkaruohot, hän ajatteli ja kyykistyi tutkimaan kukkapenkkiä. Kukkien ja ruohontuppaiden keskellä kyyhötti yksinäinen vauva ja hymyili hänelle, hän nosti sen syliinsä. Vauva avasi suunsa ja sanoi: Äiti!