20. syyskuuta 2010

Sataa

Sataa niin kuin tukka irtoaa.
Sataa, ei voi mihkään mennä.
Kannattaa pitää silmät kiinni ettei silmiin valu mansikkamehua.

17. heinäkuuta 2010

To[i]sia lauseita

Kesällä perhe syö pihalla lihaa.

Maailmassa on liikaa niitä jotka syövät to[i]siaan.

Hän sai tuhat kilometriä pitkän tekstiviestin.

Nyrjähtäneet merkitykset kasvavat murattina alas seinää.

Vaatehuoneeseen voi tunkea koko maailman.

Miksi istumme pimeässä?

Täällä maailma loppuu, täällä laulellaan!

Puheesi tilkkutäkistä on kulma ratkennut

Olen silmistä väsynyt.

Kun mä aloitan tanssin taas niin mä keskityn vaan siihen.

Hissikahvi tulee pussista.

Nyt ei enää kestä, on pakko juosta.

Sitten heillä voi tehdä kaikenlaisia kokeita.

19. kesäkuuta 2010

Kuivakukat

Kesäkuun alussa mummi on Halisissa.
Tietoisuus on sitä mitä tapahtuu
kun hän ylipäänsä juo paljon nesteitä ja
juuston luonnollinen sauma painuu lautasta vasten.
Kuivakukat hajoavat pöydälle
hiljaisina vanhuksina.
Minä olen kirjastossa, minä en halua seota.

10. kesäkuuta 2010

19. toukokuuta 2010

Aarteet

Keskelle lattiaa oli ilmestynyt valtava roskasammio ja hän kaiveli sitä. Pahvilaatikoiden ja purukumiklönttien seassa oli muovitaskullinen postikortteja, lehdistä leikattuja kuvia, valokuvia, kaikenlaista paperitavaraa. Hän henkäisi epäuskoisena ja saattoi tuskin koskea nippuun. Ovatko nämä kaikki sittenkin tallessa! Luulin niiden kadonneen jo vuosia sitten! Hän oli suorastaan järkyttynyt. Lapsuuden aarteet! Ilmaantuvat varoittamatta, ihan tuosta vain, ja sitten pitäisi olla ihastunut ja eheä ja elää kaikki mennyt uudelleen. Hän vapisi. Olin sittenkin säästänyt nämä kaikki! Miten ihanaa! Miten kuvottavaa!

2. toukokuuta 2010

1. toukokuuta 2010

22. huhtikuuta 2010

Kiertoradat

Marraskuussa putosimme kiertoradoillemme. Sinun ja minun avaruudet hinkkaavat vastakkain läpi sunnuntain, törmäykset kuumentavat materiaalin niin että se alkaa laajeta. Aivoistani purkautuu rajuja sähkömyrskyjä jotka tarttuvat toisiin ihmisiin. Keitän silti perunat alkuviikosta, kuuntelen niiden kohinaa.

8. huhtikuuta 2010

*

silmu, silmukka, silmunen, sileä silmu, silmun sulo, silmuntie, silmusto. silmä, silmäkkä, silmävä, silmätys, silmiintyä, silmitön siemen. solmu, solmuke, solmio, solmula, solmutus. solu ja solina, silo ja sulana.

7. huhtikuuta 2010

6. huhtikuuta 2010

Odotellessa

Lämpimämpää odotellessa repsotus, raskas viitta, ehkä haarniska. Ikkunaluukut vielä suljettuina. Tuulee usein. Tulee pimeämpääkin, pöydällä on tulppaaneja. Joku kävi täällä. Maali hilseilee. Niin kauan kun multa on mustaa, on vain ehkä.


11. maaliskuuta 2010

9. maaliskuuta 2010

14. helmikuuta 2010

- - -

Olet syönyt huonosti, sinua huimaa. Sisältäpäin tunkeva valo jäätää niin hienon korukuvion, että se välttyy termiiteiltä ja tuholta. Valo toistuu, jotta jokin sinussa jäisi mieleen, alkaisit olla olemassa. On suojasää, vettä putoaa vesikourusta suoraan alas lumeen. Ja sitten alkaa rikki menemisen rapsahtelu.

20. tammikuuta 2010

Eurooppalainen identiteetti

On se elämä vaikeaa. Valvoin yöllä liian myöhään, koska muutamat sanat mietityttivät liikaa. Tunnen suurta vastenmielisyyttä törmätessäni vaikkapa sellaisiin käsitteisiin kuin eurooppalainen lisäarvo, kotikansainvälisyys tai luova talous. Tuntuu kuin olisin jokseenkin pihalla omasta kielestäni, kuin rakkauttani kieleen koeteltaisiin, kuin kieleen olisi pesiytynyt virus, joka nakertaa kielen ja ajattelun merkityksiä sisältäpäin.

Nuo termit kuulostavat loogisilta ja hienoilta, mutta pakenevat liukkaasti tarkempaa analyysiä ja tarjoavat lopulta vain itsensä uudelleen ja uudelleen määrittelyä. Jotta niitä voisi käyttää, pitäisi joka kerta uudelleen määritellä, mitä juuri tässä yhteydessä tarkoitetaan luovuudella tai eurooppalaisuudella tai milloin milläkin. Ja mistä lähteestä sellaisia sisältöjä muka voisi ammentaa?

Mitä siitä sitten pitäisi ajatella, että tässä nyt kuitenkin eletään moisten käsitteiden keskellä ja jopa rohjetaan toisinaan käyttämäänkin niitä? Ja kun nimenomaan pitäisi käyttää niitä, jotta olisi pätevä, aktiivinen kansalainen. Tai etenkin, jotta itse voisin toimia uskottavasti omalla, valitsemallani alalla. Minun tulisi toki kulttuurituottajana hallita ajankohtainen jargon, jotta voisin osoittaa asiantuntemukseni ja ammattitaitoni, siis olla yhtään mikään tuolla ulkomaailmassa.

Ehkä helpompaa olisi, jos voisi pysyä vain runoilijan ominaisuudessa ja käyttää kieltään ihan omien mielitekojensa varassa. Vaan eipä taida sekään olla kovin realistinen vaihtoehto. Niin kuin minun mielitekoni muka olisivat mitenkään kiveen hakatut ja aidot, saati sitten sellaiset, että itsekään niihin uskoisin aukottomasti. Ehkä nuokin termit pian valtavirtaistuvat ja alan suhtautua niihin itsestäänselvyyksinä, mene ja tiedä. Ainakaan tällä hetkellä ei vaikuta siltä, että kyseessä olisivat hetken oikuksi ilmaantuneet muoti-ilmaukset, joiden voi olettaa katoavan uusien tieltä jo ennen kuin kukaan ehtii oppia ne.

Ehkä olen vain kohtuuttoman pessimistinen?

Kenties Merkityksen ja Aitojen Sisältöjen perään huutaminen on loputtoman vanhanaikaista ja naiivia, ja toisaalta voi olla itsestään selvää todeta em. kaltaisen kielenkäytön kumisevan onttouttaan, mutta tuntuu silti vahvasti, etten ole kotonani tässä omassa ajassani. On niin paljon kaikkea sellaista, mitä en ymmärrä tai varsinkaan jaksa ihailla eriskummallisuudessaan ja sekavuudessaan.

Toisaalta en usko myöskään, että mikään ajanjakso olisi tässä suhteessa paljon parempi vaihtoehto, enkä haluaisi sortua ihannoimaan mitään kivikautta ja sen "puhtautta". Sekin kielellinen rekisteri, jonka tunnistan ns. omakseni, on syntynyt hyvin lyhyellä aikavälillä, eikä edusta mitään alkuperää sinänsä. Kielen on kehityttävä siinä missä kaiken kulttuurin. Mikä siis saa minut tällä lailla änkyröimään jonkin näennäisesti tutun ja turvallisen puolesta? Onko osa henkistä vanhenemista (eikä välttämättä mitenkään myönteisessä valossa), että ympärillä tuntuu vilkkuvan ja hälisevän, eikä mistään saa otetta? Onko tämä vain yksilötason kriisi? Ja miten siihen sitten suhtautuisi?

Luulen pystyväni ymmärtämään niitä ulkosuomalaisia, jotka pitkän poissaolon jälkeen palaavat Suomeen ja kokevat kulttuurisokin, kun eivät enää tunne osaavansa suomen kieltä. Ihmekö tuo, jos kerran maassa eläväkään ei pysy kärryillä siitä, mitä sanoja milloinkin pitäisi osata käyttää.

Mutta eihän tämän varmaan tarvitsisi näin vakavaa ja synkkämielistäkään olla. Ehkä tästä saa halutessaan jonkinlaista kolkkoa huumoria aikaan. Meidän kotikrokotiilimme ainakin jo ilmoitti, että sillä on sitten eurooppalainen identiteetti, ettäs tiedätte.

17. tammikuuta 2010

Alussa oli :: Nelikuva

1.

Alussa oli jotakin, joka oli mahdollista jakaa osiin. Hiljainen puutarha ikkunan takana, haarukoiden kalina, lihapulla joka lilluu kastikkeessa. Puussa on oksia, oksien sukupolvet eivät ole litistettävissä pinnoiksi. Puristan kättäsi pöydän äärellä ja ajattelen: tätä on kasvu. Haluaisin tietää miten valo ohittaa puiden avaruuden.

2.

Alussa oli tyyntä, sitten Jumala piirsi ajan ja avaruuden paperille ja maailma alkoi pyöriä käytävää edestakaisin. Valo on niin kuin me näemme sen, galaksit roikkuvat hedelminä oksilla. Koko ajan kuraa kertyy lattialle, roskapussit täyttyvät ja sanomalehtipinot kasvavat. Sillä tavoin maailma laajenee. Vuolemme oksasta haarukan ja hämmennämme liian kuumaa muhennosta.

3.

Alussa oli siemen ja universumi versoo kuin puu. Katsot alas pihaan, tuon koivun periaate tuossa on epävarma ja nämä pölyiset lattialankut tässä, tutisevat, selkääsi sattuu. Jostakin se siemenkin tuli, sen päämääränä oli jakautua. Kun liikut huoneessa, olet neliulotteinen ja kun katsot ikkunasta, yksi sivu sinusta on auki ja huutaa. Me emme tiedä millä nopeudella kipusi käy.

4.

Alussa oli sinun kipusi, seinältä seinälle kimpoileva pallo. Kun seisahtuu silmäsi toljottaa päiväkaudet pieni ihme, mies putoaa kuin sanat tarkoittavat. Vain likaiset housut näkyvät tänne asti. Ehkä mitään kevättä ei ole. Tuolin alle pudonnut perunanpala jne. Hymyillään siinä sitten.