Kalenterielämää

Tänään elämäni alkoi uudelleen. Sain nimittäin takaisin kalenterini, jonka luulin kadottaneeni lopullisesti. Kalenteritonta aikakautta ehti kestää noin kuukauden ja sinä aikana ehdin melkein sopeutua ajatukseen, että olen menettänyt puolisen vuotta elämästäni. Se ajatus oli kamala. Olen pitänyt melko järjestelmällistä, päiväkirjatyyppistä kirjanpitoa tekemistäni asioista ja samojen kansien välissä kulkee myös yleinen muistikirjani eli ideoita runoja varten, ajatuksia ja muuta ns. korvaamatonta. Vaikka uuden kalenterin voi ostaa koska vain, vanhoihin muistiinpanoihin liittyvää tunnearvoa ei saa rahalla takaisin. Puhumattakaan sitten siitä kiusallisesta ajatuksesta, että joku jossakin on saattanut saada käsiinsä henkilökohtaiset vuodatukseni. En edes ole kovin altis hukkaamaan tavaroitani - ja nyt tällainen kadotus!

Tilanne olisi saattanut olla myös puhdistava uuden alku, ikään kuin kohtalon järjestämä mahdollisuus aloittaa tyhjältä pohjalta. Oli hämmentävää huomata olevansa riippuvainen jostakin paperisesta. Riippuvainen kirjoitetuista sanoista, siitä että oma elämä kulkee tekstiksi muutettuna koko ajan mukana. Silti kun ajattelin mahdollisuutta vain tyytyä tilanteeseen, hankkia uusi kalenteri ja jatkaa elämääni, se tuntui kovin tyhjältä. Kuin olisin ontto kuori ilman kalenteriani. Kuin en hahmottaisi aikaani kunnolla ilman sitä. Menetyksen tunne oli suuri ja lohduton. Uusi alku ei tuntunut ollenkaan mahdolliselta.

Ja nyt se on taas tuossa kätteni ylettyvillä. Punainen, kovakantinen, jo reissuissa nuhjaantunut seuralaiseni, joka muistaa kaiken olennaisen. Olen saanut kaiken menettämäni takaisin, ja silti tämä on myös uusi alku. Miten sen selittäisi? Se hetki, kun tänään viikkojen tauon jälkeen sain kalenterini taas hyppysiini, ei ollutkaan niin kuolematon kuin odotin. Jaahas, siinä se nyt on, kivaa, ajattelin, ja siirryin muihin puuhiin. Ikään kuin en enää niin riippuvainen olisikaan.