Päivän sitaatit

”Kirjailijan työ ei voi olla jatkuvaa voitosta voittoon juoksemista. Tarvitaan tyhjiä vuosia, epätietoisuutta, kahvilan ikkunaan tuijottamista, turhuuden tunnetta, Siperian-reissuja, silmäpusseja. Sitten taas jonain päivänä työ alkaa sujua.” (Riina Katajavuori)

”Ahdinkoa, ahdistusta, aloittamisen lykkäämistä aamuin, illoin, kirjoittamisen sysäämistä tuonnemmaksi, valmistautumista, vetelehtimistä, tupakointia, lueskelua, toivon elättelyä kaikessa hiljaisuudessa: jospa ilmaantuu voittamaton este, ja pelkoa siitä, että voi hyvä Jumala, eihän vain tule mitään esteitä, sydämen läpätystä. Harjaantuneisuudesta ja kaikesta kokemuksesta ei ole vähääkään apua. Ja lopulta kaikki verukkeet on kulutettu, sana on ikään kuin raskas ja putoamaisillaan, haluaa kiinteytyä merkiksi.” (Sándor Márai)

Olen tässä viime päivinä lukenut Kari Levolan toimittamaa Kirjailijan työmaat -teosta. Se on hyvin kiinnostava ja valottaa kirjailijan arkea kaikessa raadollisuudessaan. Vaikkei minulla ole tähänkään asti ollut mitenkään yltiöromanttisia käsityksiä kirjailijan työstä, tulee väkisinkin mieleen, että mitä järkeä on haluta itsekin tuohon ammattiin. Miksi haluta väkisin lisää epävarmuutta ja ahdistusta, jos elämä itsessään jo tarjoilee niitä riittävästi? En tiedä. Kukaan ei ole vielä selittänyt minulle, mikä tuo pakkomielle on ja mistä se tulee. Mutta onneksi hallitsen vitkuttelun taidon erinomaisesti ja minulla on jo tyhjiä vuosia ja turhuuden tunnetta varastossa siltä varalta, että jonakin päivänä tärppää.

Augusto Monterroso: Leopoldo

Jotenkin pystyn samastumaan tähän tragikoomiseen novellihahmoon:

"Leopoldo oli tunnollinen kirjailija ja erittäin ankara itseään kohtaan. Seitsemäntoistavuotiaasta saakka hän oli omistanut kaiken aikansa kaunokirjallisuudelle. -- Mutta Leopoldolla oli yksi vika: hän ei pitänyt kirjoittamisesta. Hän luki, teki muistiinpanoja, tarkkaili ympäristöään, kuunteli luentosarjoja, kritisoi piikikkäästi sanomalehtien surkuteltavaa kielenkäyttöä, ratkaisi vaikeita sanaristikoita harjoittaakseen (tai lepuuttaakseen) mieltään; kaikki hänen ystävänsä olivat kirjailijoita, hän ajatteli, puhui, söi ja nukkui kuin kirjailija - mutta silloin kun olisi pitänyt ottaa kynä käteen, hän joutui pohjattoman kauhun valtaan. Siitä huolimatta että hänen vankin haaveensa oli tulla kuuluisaksi kirjailijaksi, hän lykkäsi unelmansa toteutumisen hetkeä klassisilla verukkeilla: ensin on elettävä, ensin on luettava kaikki kirjat, Cervantes kirjoitti Don Quijoten vasta kypsällä iällä, kokemus tekee taiteilijan ja niin edelleen."

(Augusto Monterroso: Kootut teokset (ja muita kertomuksia))

Kirjoittamisen tragiikka on siinä, että se on vaikea pakkomielle. Eikä aina niin kauhean kivaa puuhaa. Kustannussopimuksen saaminen näyttää olevan vaikeampaa kuin mehun puristaminen kivestä, ja usein tuntuu, että aikansa voisi käyttää hyödyllisemminkin kuin kielen parissa näperrellen. Ehkä tämä puuha tuottaakin jonkinlaista masokistista nautintoa. Kirjoitan, koska se on hankalaa. Kirjoitan, koska voisin valita toisinkin. Ja samaan aikaan pelottaa. Tietäisipä vain mikä.

Leikkeleitä

Tekstinpätkät ovat intohimoni. Olen jo vuosikausia keräillyt lauseita ja pieniä juttuja lehdistä ja liimaillut niitä sitten uusiksi kokonaisuuksiksi. Asiayhteydestään irrotetut lausahdukset ovat usein hassuja ja kiinnostavia, kummallisia, jollakin häiritsevällä tavalla kiehtovia. Erityisesti minua kiinnostaa kaikki taiteeseen ja taiteen tekemiseen liittyvä tekstimateriaali; yleistykset ja oletukset, joita toimittajat tekevät. Kun niitä kokoaa yhteen, syntyy suorastaan mytologiaa...

Runo asuu ihmisten luolassa.
Se on surkea yhteiskunta jossa toimitaan mielistellen.
Kirjailija varastaa kaiken mikä kiiltää.