Sairastummeko, koska emme kuuntele kehoamme? Kulissimaailma ei anna suojaa, nälkä ei lähde ravintolan kasviksilla. Jos runoilijaa yrittää estää pääsemästä esiintymislavalle, jolle hän katsoo itse kuuluvansa, niin odotettavissa on melkoinen rähäkkä.
Taiteilija yhdistelee arkisia esineitä. Taiteilijan tahtia hidastaa vain heikkenevä kunto. Taiteilija epäilee, mutta pysyy tiellään ja aina joku sanoo, että jotain oli pielessä kasvatuksessa. Taiteilija ei vanhene, taiteilija on maalattu ahdistus kankaalla. Taiteilija kelpaa aina mainokseen.
Äidit ompelevat, kirjoittavat, tekevät musiikkia, tytöt uupuvat, prinsessa paahtaa täysillä. Tämä on vasta alkua. Nämä nuoret tahtovat vain kaiken. Äiti halkeaa kohta.
Tekstinpätkät ovat intohimoni. Olen jo vuosikausia keräillyt lauseita ja pieniä juttuja lehdistä ja liimaillut niitä sitten uusiksi kokonaisuuksiksi. Asiayhteydestään irrotetut lausahdukset ovat usein hassuja ja kiinnostavia, kummallisia, jollakin häiritsevällä tavalla kiehtovia. Erityisesti minua kiinnostaa kaikki taiteeseen ja taiteen tekemiseen liittyvä tekstimateriaali; yleistykset ja oletukset, joita toimittajat tekevät. Kun niitä kokoaa yhteen, syntyy suorastaan mytologiaa...
Runo asuu ihmisten luolassa. Se on surkea yhteiskunta jossa toimitaan mielistellen. Kirjailija varastaa kaiken mikä kiiltää.