Vauvoja edelleen

Kirjoitin Vauvat-tarinalle uuden lopun. Mitään isoja muutoksia en tehnyt, lisäilinpähän kaikenlaista ajatussälää, joka ehkä (toivottavasti) selittää paremmin tapahtumia. (Tässä on siis vain tarinan loppuosa, alku on tähän asti sama kuin aiemmassa versiossa.)

***

Tilanne vaikutti toivottomalta. Hän ei tiennyt, mitä enää yrittää. On mahdotonta iloita enää, olen paha, jos nauran huomenna, hän päätteli ja piteli kivistävää päätään. Olen ehkä hullu nyt. Minun on käännettävä kivinen pelto nurin ja kannettava painavin kivi harteillani, minun on sidottava ruumiit ruumiini ympärille, upottava yhtä matkaa niiden kanssa niin syvälle kuin syvyyttä riittää. Ja sitten kaikki on ehkä ohi.

Hän istui ja katsoi seinää. Hän istui pitkään ja tuijotti seinää kuin odottaen, että siihen ilmestyisi vastaus. Vastaus mihin? Hän yritti hahmottaa pääkysymyksen, muovata ongelman, hän yritti nähdä eteensä, mutta se oli liian vaikeaa. Ja sitten hän ajatteli, haluan pois täältä. Hänestä kuulosti kuin joku olisi kysynyt: Miksi? ja hän hölmistyi. Miten niin miksi? Ei hän osannut vastata tuollaisiin kysymyksiin. Asiat olivat niin kuin olivat, ei kai niitä kuulunut turhaan käpälöidä ja kyseenalaistaa? Eihän? Jos hän halusi pois, ihan millä lailla vain, niin eikö se riittänyt? Hän katsoi kaaosta ympärillään. Hänen kotinsa oli muuttunut, hän ei enää tunnistanut sitä kodikseen. Huoneiden muotoinen tila hänen ympärillään haisi kostealta ja oli täynnä vauvanruumiita. Oli hämärää ja siivotonta. Hän oli elänyt näin jo kauan, mutta kuinka kauan? Hän katsoi likaista ja nahkeaa ihoaan, ja tajusi, että pian hänkin alkaisi mädäntyä. Pian hän olisi yhtä kylmä ja eloton kuin nuo vauvat. Täällä ei voi elää, hän ajatteli ja nousi ylös.

Hän kahlasi varovasti ovelle, avasi ja astui ulos. Pihalla oli valoisaa, hänen silmiään kirveli ja hän käveli hitaasti kauemmas. Kaikki näytti jotenkin niin... normaalilta. Ilmeisesti joku oli siivonnut vauvat pois kaduilta ja ojista, ihmiset kulkivat edestakaisin kuten tavallisestikin, taloja purettiin ja rakennettiin, satoi ja paistoi vuorotellen niin kuin hän muisti kauan sitten tapahtuneen. Hänen vatsaansa kouristi. On aloitettava kaikki alusta, hän ajatteli, edessäni on nyt tyhjä pöytä ja minun on itse täytettävä se. Hän katsoi ympärilleen ja tunsi, että jotain pientä ja vihreää alkoi kasvaa hänen sisällään. Jotain ruohon kaltaista. Ehkä aloitan nyppimällä rikkaruohot, hän ajatteli ja kyykistyi tutkimaan kukkapenkkiä. Kukkien ja ruohontuppaiden keskellä kyyhötti yksinäinen vauva ja hymyili hänelle, hän nosti sen syliinsä. Vauva avasi suunsa ja sanoi: Äiti!

Taiteilija

Taiteilija yhdistelee arkisia esineitä.
Taiteilijan tahtia hidastaa vain heikkenevä kunto.
Taiteilija epäilee, mutta pysyy tiellään
ja aina joku sanoo, että jotain oli pielessä kasvatuksessa.
Taiteilija ei vanhene, taiteilija on maalattu ahdistus kankaalla.
Taiteilija kelpaa aina mainokseen.

Äidit ja tyttäret

Äidit ompelevat, kirjoittavat, tekevät musiikkia,
tytöt uupuvat,
prinsessa paahtaa täysillä.
Tämä on vasta alkua.
Nämä nuoret tahtovat vain kaiken.
Äiti halkeaa kohta.

Vauvat

Yllättäen eräänä päivänä vauvoja alkoi sataa kaatamalla. Niitä putoili ikkunoiden takana, kun hän katsoi pihalle, niitä satoi hartiat ja päälaet kipeiksi, kun hän käveli kaduilla. Päivä toisensa perään satoi, eikä hän tiennyt, mihin tuota sadetta paeta. Hän tunsi jotakin kipeää sisällään, hellyyttäkö kenties, niin paljon yksinäisiä vauvoja ja hän olisi halunnut pelastaa ne kaikki, täyttää sylinsä vauvoilla ja halata niitä, mutta vauvoja tuli niin paljon, että ne alkoivat jo imeytyä seinien läpi sisälle. Vauvoja virtasi kuin siittiöitä pimeydessä, ikkunanraot eivät kestäneet jatkuvaa painetta vaan päästivät vauvat lävitseen lammikoiksi seinänvierille, eikä hänen hellyytensä riittänyt sellaisen määrän käsittelyyn. Ei auttanut heittää vauvoja ulos, sillä niitä tuli loputtomasti lisää, tekipä asialle jotain tai ei. Tämä on kovin merkillistä, hän ajatteli, miksi ne eivät edes itke? Vauvat olivat aivan hiljaa, pinoutuivat pehmeästi, kierähtivät pois toistensa päältä, valtasivat yhä enemmän tilaa, mutta pienintäkään ääntä niistä ei päässyt. Selvästi ne ovat aivan eläviä, hengittävät ja lisääntyvät, mutta tuo kammottava vaisuus, minä en kestä niitä, hän puuskahti ja sulkeutui kylpyhuoneeseen. Täällä ei ole yhtään ikkunaa, ehkä täällä saan olla rauhassa, hän ajatteli ja istahti pytylle. Suuri mustuus valtasi hänen mielensä. Hän istui ja ajatteli elämänsä mahdollisuuksia: nääntyä wc-pytyllä hitaasti kuoliaaksi, kun vauvat täyttävät hänen kotinsa ja joka ikisen sopen maan päällä. Eikä kukaan kysynyt häneltä mitään. Olihan hän yhtä tai ehkä kahta vauvaa joskus ajatellut, mutta siitä ei ollut ollut puhetta, että vauvoja tulisi enemmän kuin kotiin mahtuu. Kysyikö kukaan, halusiko hän suunnitella koko loppuelämänsä vauvojen varaan, halusiko hän luopua kaikista omista suunnitelmistaan? Sillä kaikki oli nyt auttamattomasti pilalla. Jos sade jonakin päivänä loppuisikin, talon rakenteet olisivat vähintäänkin lahonneet. Siitä tulisi kallis remontti. Ja ne vauvavuoret... mitä niille oikein pitäisi tehdä? Niin kauhea määrä äidittömiä ja isättömiä pikkuraukkoja, eihän heille mitenkään riitä koteja, mikään laitos ei pysty heitä ottamaan. Hän tunsi olevansa aivan yksin. Kaupungilla kukaan ei näyttänyt reagoivan vauvoihin mitenkään, lehdet kenties mainitsivat asiasta parissa sivulauseessa, jos oikein tulkitsi. Ehkä kaikkien muiden kodit ovat niin hyvässä kunnossa, ettei heidän tarvitse välittää. Se ei voinut olla totta, olihan kodittomiakin, jonkun toisen oli aivan varmasti kärsittävä yhtä paljon kuin hän juuri nyt, mutta juuri nyt hän ei jaksanut pinnistellä holtittomia virhepäätelmiään vastaan. Hän nojasi päätään pesualtaaseen ja kuunteli, kuinka katto kolahteli putoavien vauvojen painosta. Olisiko ropinan tahti jo hiukan harventunut? Hän ei ollut varma. Hän nukahti.

Poski kylmää posliinia vasten hän uneksi, miten mustasta maasta putkahteli versoja kuin kukkaruukuista, vihreitä hentoja versoja kohosi ja kasvoi sakeaksi metsäksi liki taivaaseen asti, kaareutui holvimaiseksi tilaksi, jossa hän kulki jalat lehtivihreään kietoutuen. Vihreä kasvoi ja kohosi hänen jalkojaan pitkin, hänen henkeään alkoi ahdistaa ja hän havahtui yskään. Yskän keskeltä hän tajusi: kukkaruukut! Ratkaisu on kukkaruukuissa! Jos hän kiitäisi nyt heti paikalla kauppaan ostamaan kaikki maailman kukkaruukut ja laittaisi aina yhden vauvan kuhunkin kasvamaan, niin sitten kukaan ei jäisi ilman kotia! Hän innostui ajatuksestaan ja näki mielessään, miten ruukuissa kasvavat vauvat voisi sitten valjastaa hyötytarkoituksiin, miten tämä maailman tilaa vavisuttava ilmiö muuttaisi katukuvaa pysyvästi, kun ruukut kehystäisivät maisemaa kaikkialla, valvojavauvat tarkkailisivat ohikulkijoita, kehittyisi ruukkukaupunkeja ympärillään ruukkumuurit ja -metsät, välinpitämättömyys olisi väistämättä historiaa ja uusi inhimillinen hellyyden aikakausi koittaisi, sillä miten kukaan voisi olla tuntematta hellyyttä ja rakkautta vauvanpäiden pilkistellessä ruukuista kuin puhtaimmat tulppaanit ja hymyillessä kaikille viatonta, suopeaa hymyään... Oi hellyys, oi ruukutettu ilo! Kaikki oli tuleva aivan täydelliseksi, kunhan hän vain selviytyisi kauppaan.

Hän ponkaisi pystyyn ja suorastaan syöksähti kylpyhuoneen ovesta ulos. Oikeastaan se oli kyllä aika vaikeaa, oven takana tuntui olevan aivan käsittämätön painolasti ja hän sai ponnistaa kaikin voimin saadakseen oven auki. Kun hän astui ovesta ulos, levittäytyi vauvojen paljous hänen ympärillään ja hän masentui: miten ihmeessä hän pystyisi liikkumaan askeltakaan murskaamatta vauvoja alleen? Vauvoja oli niin suunnattoman paljon, ja miten hän oli voinut unohtaa mahdollisuuden, että sade ei lakkaisikaan? Hänen toiveikas mielialansa alkoi rapistua. Mitä hyötyä ruukuista olisi, jos ne saadakseen hänen olisi tallottava kasakaupalla vauvoja jalkoihinsa? Olisi kai jo liian makaaberia toivoa ruumiiden kasvavan senttiäkään, olipa ruukku miten hieno hyvänsä. Ehkä jos otan oikein pitkiä ja varovaisia askelia... Ehkä jos olen oikein tarkka ja löydän sopivat raot... Hän koetti asettaa jalkansa huolellisesti vauvojen välistä, mutta vauvojen asetelmat eivät noudattaneet mitään järjestystä, ne olivat liukkaita kasoja ja hän menetti tasapainonsa ja romahti.

Hän henkäisi syvään ja kuunteli. Ei mitään. Parkuisitte nyt edes vähän! hän parahti ja nosteli lommoutuneita vauvoja altaan. Miksette te huuda, kun minä satutan teitä? Minä olen paha, minä olen epäonnistunut yrityksissäni! Minun jalkani ovat kylmät ja kovat, miksette te tunne mitään? Hän purskahti itkuun, hän tärisi itkusta polvillaan, hänen päänsä tuli täyteen räkää, eikä yksikään ajatus enää päässyt läpi. Hän itki, kunnes oli turta ja jaksoi hädin tuskin hengittää. Hän makasi vauvojen seassa ja tuijotti kattoa. Tämä on ehkä nyt loppu, hän ajatteli. Tulevaisuutta ei ole, odotan tässä, kunnes kuolen. Hän tuijotti kattoa. Siellä ei näkynyt mitään. Ei ollut kerrassaan mitään katseltavaa. Hän sulki silmänsä. Vauvoista nouseva haju inhotti häntä, mutta hän oli liian väsynyt siirtyäkseen. Verenpunaiset näyt pyörivät hänen silmissään, ruumiiden paljous hänen pienuuttaan vasten, mutta hän oli liian väsynyt itkeäkseen enempää. Tämä, tämä, tämä, ääni hänen päässään hoki, eikä hän tiennyt, mitä siitä olisi pitänyt ymmärtää. Ehkä se ei ole mitään, hän ajatteli, voi olla turhaa ponnistella. Olla hiljaa, puhua, katsoa sisään, katsoa ulos, mennä ja tulla, kasvaa ja kasvattaa, se kaikki voi jäädä pois. Olen olemassa, mutta vailla reunoja. Olen tässä mutta en jatku. Kaupunki kuolee, muurit pirstoutuvat, taivas repsottaa rumasti. Minä olen mutalammikko. Minä olen loppu.

Päiviä kului. Tai ehkä viikkoja, kuukausia, vuosia? Ei hän tiennyt. Kello ei soinut enää, puhelin pysyi vaiti, tai jos joku yrittikin soittaa, niin mitä väliä? Satoi lunta, joskus aurinko paistoi jossain etäällä, hän ei huomannut sitä. Hän unohti miltä ruoka maistuu. Hänen sormensa mustuivat ja muuttuivat tarpeettomiksi. Unet eivät tulleet. Hän makasi vauvojen keskellä, kylmä ja mädäntyvä lemu leijaili hänen ympärillään, ja yhtäkkiä hän oli saanut tarpeekseen. Menkää pois täältä! hän huusi. Tämä on minun kotini, minä en halua teitä! Hän tärisi ja tarttui lähimpään vauvaan ja ravisteli sitä. Sano edes jotain, jos muka olet olemassa! Hän repi vauvalta kädet ja jalat irti, tarttui seuraavaan vauvaan ja repi senkin kappaleiksi. Huuda nyt, sinä inhottava olio! Hän löi vauvoja, kunnes ne sinistyivät, hän paiskoi vauvoja seinille, mutta ääntä hän ei niistä ulos saanut. Sitten hän alkoi taas itkeä, yritti kiinnittää jäseniä takaisin ja itki yhä enemmän, kun ei onnistunut.

Tilanne vaikutti toivottomalta. Hän ei tiennyt, mitä enää yrittää. On mahdotonta iloita enää, olen paha, jos nauran huomenna, hän ajatteli ja piteli päätään. Olen ehkä hullu nyt. Minun on käännettävä kivinen pelto nurin ja kannettava painavin kivi harteillani, minun on sidottava ruumiit ruumiini ympärille, upottava yhtä matkaa niiden kanssa niin syvälle kuin syvyyttä riittää.

Hän istui ja katsoi seinää. Hän istui pitkään ja tuijotti seinää kuin odottaen, että siihen ilmestyisi vastaus. Hänestä kuulosti kuin joku olisi kysynyt: Miksi? Hän hölmistyi. Miten niin miksi? Ei hän osannut vastata tuollaisiin kysymyksiin. Asiat olivat niin kuin olivat, ei kai niitä kuulunut turhaan käpälöidä ja kyseenalaistaa? Eihän? Hän katsoi kaaosta ympärillään. Hänen kotinsa oli muuttunut, hän ei enää tunnistanut sitä kodikseen. Hän oli elänyt näin jo kauan, mutta kuinka kauan? Hän katsoi itseään, likaista ja nahkeaa ihoaan, ja tajusi, että pian hänkin alkaisi mädäntyä. Pian hän olisi yhtä kylmä ja eloton kuin nuo vauvat. Täällä ei voi elää, hän ajatteli ja nousi ylös.

Hän kahlasi varovasti ovelle, avasi ja astui ulos. Pihalla oli valoisaa, hänen silmiään kirveli ja hän käveli hitaasti kauemmas. Kaikki näytti jotenkin niin... normaalilta. Hänen vatsaansa kouristi. On aloitettava kaikki alusta, hän ajatteli, edessäni on nyt tyhjä pöytä ja minun on täytettävä se. Ruohontuppaiden keskellä kyyhötti vauva ja hymyili hänelle. Hän nosti vauvan syliinsä. Se avasi suunsa ja sanoi: Äiti!

Tunnustuksia

Rakas päiväkirja, tänään minulle tapahtui jotakin hurjan jännittävää. Blogini sai palkinnon! Eräs ihana Olivia Orso muisti minua tällaisella:



Olen ällistynyt, blogiani luetaan!

Ei tämä ilmaiseksi tietenkään tule. Vastikkeeksi minun pitäisi kertoa seitsemän (7) asiaa itsestäni ja jakaa tunnustusta eteenpäin seitsemälle (7) eri blogille. Voi sentään. Hienoja ja kiinnostavia ja luovia blogeja on loputtoman monta, joten tämä on mahdoton tehtävä. Sanon ei, en edes yritä. Itsestäni sen sijaan kerron seuraavaa:

Päätin n. 14-vuotiaana, että minusta tulee runoilija. Tason nousu on ollut huimaavaa, sillä alkuaikojeni "runot" olivat kamalia. (Kuinka yllättävää, onko joku muka joskus luonut jotain loistavaa teini-ikäisenä? No, ainakaan se en siis ollut minä.)

Olen alkanut kerätä talteen lapsuuteeni liittyviä murresanoja. Erityissuosikkejani ovat soroppi, turnu ja pohrata. (Arvaatteko/tiedättekö, mitä ne tarkoittavat?)

Näen ikkunat silminä.

Minulla on niin monta muistikirjaa, etten muista käyttää niitä.

Pidän vaaleanpunaisesta.

Harjoittelen keveämpää otetta kaikkeen.

Viimeöisessä unessani suussani oli lasimurskaa.

Viha

Vihaan vihreitä valoja. Koko ajan saa mennä, kiire, kiire, koko ajan joku on kantapäillä. Vihaan sitä, että joku tönii. Punaisissa valoissa on sentään lohtua: hellitä nyt herranen aika hetkeksi, ennen kuin joku ajaa ylitsesi! Hellitä, katso minua ja ole hetki ihan hiljaa. Ja sitten minua alkaa itkettää kaikki sumu, ihmisten harmaat hartiat, kirkuva lapsi rattaissa. Mutta tuo hetki menee liian nopeasti ohi ja taas on juostava. Vihaan kirkuvien lapsien äitejä, kuinka he läpsivät lasta katseillaan ja vähän käsilläänkin, vihaan heidän atooppisia käsiään, inhottavia punaisia laikukkaita aavikoita. Miksi he eivät koskaan katso, mitä heidän käsissään on? Miksi he eivät katso lasta? Vihaan sitä miten he tulevat minun tielleni ja haisevat kaalilaatikolta ja hidasliikkeiset turistit valokuvaavat kirkkoa minkä ehtivät, niin kuin tässä kaupungissa ei muuta nähtävää olisi. Vihaan sitä, että minulla ei ole muuta nähtävää kuin punainen valo. Vihaan sitä, että kaikki muu on yhdentekevää. Vihaan sitä, miten on käännyttävä Hämeenkadulle ja varottava, ohitettava mies joka kerjää kahta euroo. Vihaan miten se mies pilkkaa minua, päivästä toiseen samat sanat, sama tyhjä odotus ja silmien välähdys: et sinäkään ole olemassa. Vihaan sitä, että on odotettava. Pidätettävä hengitystä. Katsottava sivuun. Käveltävä hitaammin. Kuunneltava, miten pitää nukkua bussissa, jotta jaksaa bilettää yöllä. Vihaan sitä, että on käveltävä nopeammin ja että on käveltävä. Vihaan sitä miten kaikkialle on sopivan pitkä matka ja kaikki on kaunista, kunhan katsoo kameran linssin läpi. Ja sitten kamerakin vilkuttaa vihreää valoa: saat katsoa, saat rajata maisemasi, valitse nyt jo! Miksi pitää olla niin paljon valinnan varaa, jos vaihtoehtoja on kuitenkin vain yksi: olet tyhjä? Jos voi valita vain tyhjyyden eri sävyjen välillä? Jos yöllä on nukuttava ja päivällä katsottava loputon nippu kuvia, joissa on väärä valotus? Jos kaikissa kuvissa parkuva äiti läimii punaista lasta ja koko ajan on kiire unohtamaan? Jos muistan aamulla vain, että vihaan, ja vihaan, jotta muistan?

*

Kuumeen kipuamalla huipulla
pohjaton hiljaisuus iholla.
Maisema ei näytä miltään,
nyt on hetken raskas hengittää.
Vuodet valuvat sormien läpi,
se mikä kasvaa sisällä
ja mikä ei kasva,
lakanoiden kuiva ja hedelmätön hiekka,
vuosien takku