Sataa

Sataa niin kuin tukka irtoaa.
Sataa, ei voi mihkään mennä.
Kannattaa pitää silmät kiinni ettei silmiin valu mansikkamehua.

To[i]sia lauseita

Kesällä perhe syö pihalla lihaa.

Maailmassa on liikaa niitä jotka syövät to[i]siaan.

Hän sai tuhat kilometriä pitkän tekstiviestin.

Nyrjähtäneet merkitykset kasvavat murattina alas seinää.

Vaatehuoneeseen voi tunkea koko maailman.

Miksi istumme pimeässä?

Täällä maailma loppuu, täällä laulellaan!

Puheesi tilkkutäkistä on kulma ratkennut

Olen silmistä väsynyt.

Kun mä aloitan tanssin taas niin mä keskityn vaan siihen.

Hissikahvi tulee pussista.

Nyt ei enää kestä, on pakko juosta.

Sitten heillä voi tehdä kaikenlaisia kokeita.

Kuivakukat

Kesäkuun alussa mummi on Halisissa.
Tietoisuus on sitä mitä tapahtuu
kun hän ylipäänsä juo paljon nesteitä ja
juuston luonnollinen sauma painuu lautasta vasten.
Kuivakukat hajoavat pöydälle
hiljaisina vanhuksina.
Minä olen kirjastossa, minä en halua seota.

Kiertoradat

Marraskuussa putosimme kiertoradoillemme. Sinun ja minun avaruudet hinkkaavat vastakkain läpi sunnuntain, törmäykset kuumentavat materiaalin niin että se alkaa laajeta. Aivoistani purkautuu rajuja sähkömyrskyjä jotka tarttuvat toisiin ihmisiin. Keitän silti perunat alkuviikosta, kuuntelen niiden kohinaa.

*

silmu, silmukka, silmunen, sileä silmu, silmun sulo, silmuntie, silmusto. silmä, silmäkkä, silmävä, silmätys, silmiintyä, silmitön siemen. solmu, solmuke, solmio, solmula, solmutus. solu ja solina, silo ja sulana.

- - -

Olet syönyt huonosti, sinua huimaa. Sisältäpäin tunkeva valo jäätää niin hienon korukuvion, että se välttyy termiiteiltä ja tuholta. Valo toistuu, jotta jokin sinussa jäisi mieleen, alkaisit olla olemassa. On suojasää, vettä putoaa vesikourusta suoraan alas lumeen. Ja sitten alkaa rikki menemisen rapsahtelu.

Alussa oli :: Nelikuva

1.

Alussa oli jotakin, joka oli mahdollista jakaa osiin. Hiljainen puutarha ikkunan takana, haarukoiden kalina, lihapulla joka lilluu kastikkeessa. Puussa on oksia, oksien sukupolvet eivät ole litistettävissä pinnoiksi. Puristan kättäsi pöydän äärellä ja ajattelen: tätä on kasvu. Haluaisin tietää miten valo ohittaa puiden avaruuden.

2.

Alussa oli tyyntä, sitten Jumala piirsi ajan ja avaruuden paperille ja maailma alkoi pyöriä käytävää edestakaisin. Valo on niin kuin me näemme sen, galaksit roikkuvat hedelminä oksilla. Koko ajan kuraa kertyy lattialle, roskapussit täyttyvät ja sanomalehtipinot kasvavat. Sillä tavoin maailma laajenee. Vuolemme oksasta haarukan ja hämmennämme liian kuumaa muhennosta.

3.

Alussa oli siemen ja universumi versoo kuin puu. Katsot alas pihaan, tuon koivun periaate tuossa on epävarma ja nämä pölyiset lattialankut tässä, tutisevat, selkääsi sattuu. Jostakin se siemenkin tuli, sen päämääränä oli jakautua. Kun liikut huoneessa, olet neliulotteinen ja kun katsot ikkunasta, yksi sivu sinusta on auki ja huutaa. Me emme tiedä millä nopeudella kipusi käy.

4.

Alussa oli sinun kipusi, seinältä seinälle kimpoileva pallo. Kun seisahtuu silmäsi toljottaa päiväkaudet pieni ihme, mies putoaa kuin sanat tarkoittavat. Vain likaiset housut näkyvät tänne asti. Ehkä mitään kevättä ei ole. Tuolin alle pudonnut perunanpala jne. Hymyillään siinä sitten.

Päivän leikkeleet

Sairastummeko, koska emme kuuntele kehoamme?
Kulissimaailma ei anna suojaa,
nälkä ei lähde ravintolan kasviksilla.
Jos runoilijaa yrittää estää pääsemästä esiintymislavalle, jolle hän katsoo itse kuuluvansa, niin odotettavissa on melkoinen rähäkkä.

Matalapaine

Maanantain matalapaine synnyttää hauraita poikasia. ”Meidän on kuoltava”, he uneksivat ennen kuin hyppäävät porraskuiluun, kukin vuorollaan. ”Emme me jaksa kannatella hukkuvaa, ja mitä jos vain kaatuu ja kolhii itsensä?” Siihen meillä ei ole mitään sanottavaa, ei riitä että muistamme miten iho kuorii arven esiin. Tänään meillä on hirvittävän pitkä matka ja seinät täynnä reikiä. Siinä he sitten seisovat läpikuultavina.

Taiteilija

Taiteilija yhdistelee arkisia esineitä.
Taiteilijan tahtia hidastaa vain heikkenevä kunto.
Taiteilija epäilee, mutta pysyy tiellään
ja aina joku sanoo, että jotain oli pielessä kasvatuksessa.
Taiteilija ei vanhene, taiteilija on maalattu ahdistus kankaalla.
Taiteilija kelpaa aina mainokseen.

Äidit ja tyttäret

Äidit ompelevat, kirjoittavat, tekevät musiikkia,
tytöt uupuvat,
prinsessa paahtaa täysillä.
Tämä on vasta alkua.
Nämä nuoret tahtovat vain kaiken.
Äiti halkeaa kohta.

*

Kuumeen kipuamalla huipulla
pohjaton hiljaisuus iholla.
Maisema ei näytä miltään,
nyt on hetken raskas hengittää.
Vuodet valuvat sormien läpi,
se mikä kasvaa sisällä
ja mikä ei kasva,
lakanoiden kuiva ja hedelmätön hiekka,
vuosien takku

Päivän joustinneule

Kaksi oikein harmaata, kaksi nurin valkeaa.

Kun ajatukset kipeytyvät, katot kasvavat yhteen ja hiha irtoaa.

(Jotain kirjoittamisen problematiikasta)

Käsialani takana tyhjä tila hautoo maiseman piiloon.
Kun avaan suuni, ei mieleen tule mitään, mutta kynä ottaa ohjakset ja
kieputtaa kielen paperille.
Sitten kuljen kaupungilla ja kahmin kasvoja omikseni.
Se on kehä, jossa hiljaisuus ruokkii vain itseään, ja mitä siitä,
kunhan kieli on kaunis. Annan ihmisille heidät itsensä, sen minkä he haluavat,
peilin ja paperin. Sen lähemmäs ei valo riitä.

Katuun kirjoittamista

Osallistuin Tapiirin kanssa Helsingin Taiteiden yöhön viime perjantaina. Kirjoitimme katuun runoja ja oi, se oli ihanaa! Edelleen tosin tuntuu reisilihaksissa - kyykkyasento ei taida olla ergonomisin tapa kirjoittaa!






Näitä runoja siis luetaan alhaalta ylöspäin! Lisää kuvia voit katsoa Tapiirin omasta blogista.

Hylky, nälkä, yöttömyys

Miten virheistä pidetään kiinni? Katson kuinka hylky nousee pintaan, eikä ihmetys aina riitä. On niin monta ottajaa, on nälkää ja janoa, huimaus pyörittää maailmaa. Vielä en kylvä öitä uudelleen.

Jostakin tulee

Jostakin tulee sanoja saostuneita, kirjaimet johdattavat eteenpäin valon ja varjon tiellä, se on jokseenkin turhaa ja joinakin päivinä se tapahtuu uudelleen. Seisahtuu minulla on vaikeaa ja aina joku rakentaa enemmän ja isommin miten mitataan päivän ääri. Sanojen taipumattomuus ja mitä siinä emme jo ole laskeneet? Jokin joka toistuu joka on otettava kämmenelle ja tutkittava yhä uudelleen kaikki toistuu minun sanani kaksi kirjainta monistaa itseään ja ketä se peilistä ulottaa pieni poika ääretön ja ihan hiljaa, siivooja joka hymyilee.

punainen nro 3 :: löydä väri

useina päivinä aurinko menee nahan läpi
poraa reiän kun pojat leikkivät
nämä kuumat punaiset päivät ranteiden ympärillä
ja että joskus tämäkin on ohi, ruskea tuhru suljetussa ovessa

Kuulla

Mihin takerrumme kun kannamme taakkaa?
Olen saanut historiani takaisin, se on punainen koira,
kaikki tämä kuultava lävistää.
Voimme aloittaa alusta.

Päivän poetiikkaa

Kiiltomadossa tiivistetään mielestäni hienosti jotain, joka vaikuttaa hallitsevan tämänhetkisessä runoudessa ja johon osittain itsekin haluaisin uskoa:

"Runojen materiaaliksi kelpaa mikä tahansa ja kaikki äänet ovat samanarvoisia. Runo on maailman kuva, eikä ole runon vika, jos maailma on ruma."

Toki väite pätee vain osana monenlaisten, keskenään ristiriitaistenkin väitteiden kirjoa, mutta hyvä niin. Runoa voi tehdä monella tavalla, maailman kuvaaminen voi tarkoittaa suunnilleen mitä vaan, runous muuttuu ainakin minun mielessäni entistä mystisemmäksi, koska se pakenee määritelmiä: kaikki käy. Eikä tässä taida olla koko totuus.