(Jotain kirjoittamisen problematiikasta)

Käsialani takana tyhjä tila hautoo maiseman piiloon.
Kun avaan suuni, ei mieleen tule mitään, mutta kynä ottaa ohjakset ja
kieputtaa kielen paperille.
Sitten kuljen kaupungilla ja kahmin kasvoja omikseni.
Se on kehä, jossa hiljaisuus ruokkii vain itseään, ja mitä siitä,
kunhan kieli on kaunis. Annan ihmisille heidät itsensä, sen minkä he haluavat,
peilin ja paperin. Sen lähemmäs ei valo riitä.

Liike, rajat

Eikö sekin ole eräänlaista itsensä rajoittamista, jos johonkin tiettyyn aihealueeseen keskittymisen ja paikallaanolon sijaan painottaa jatkuvaa uuden etsimistä? Liikettä, ihmetystä, auki olemista. Jos merkitsee reviirin muodostamisen umpimielisyydeksi? Rajat ovat negatiivisia tai ainakin turhia? Kumpi on tärkeämpää, määrä vai laatu, vai voiko tällaista eroa tehdä?

Millaista rajoittuneisuutta on, jos haluaa kahmia elämäänsä vain myönteisiä asioita? Vai onko itsensä rajaaminen osa itsensä suojelua? Millainen haittapuoli turvallisuushakuisuudessa siis piilee?

Vai onko näitä kysymyksiä mahdollista pohtia muuten kuin epämääräisesti? Itsensä suojeluakin on niin monenlaista, eivätkä asiat useinkaan ole yksinkertaisia. Jos kirjoittaminen tuntuu tärkeältä keinolta huolehtia omasta psyykestä, on oletettavasti enemmän kuin tärkeää ottaa (vai antaa? Onko tässä merkityseroa?) aikaa kirjoittamiselle. Jos tiedän lopputuloksen palkitsevan, vaikka itse tekeminen tuntuu tuskalliselta, on minun välttämätöntä vaatia itseltäni enemmän kuin hyvältä tuntuu. Toisin sanoen itsestä huolehtiminen on sitä, että pakottaudutaan menemään kipualueelle yhä uudelleen ja uudelleen. On pakko luottaa, että kaikesta tästä kauheasta seuraa vielä jokin hyvä. On rikottava kaikki turva. Ja ehkä siitä rikkonaisuudesta seuraa jotain myönteistä? Pitäisikö siis etsiä enemmän epämukavuutta? Ja mikä estää, ettei siitäkin tule kahle, uudet rajat?

Augusto Monterroso: Leopoldo

Jotenkin pystyn samastumaan tähän tragikoomiseen novellihahmoon:

"Leopoldo oli tunnollinen kirjailija ja erittäin ankara itseään kohtaan. Seitsemäntoistavuotiaasta saakka hän oli omistanut kaiken aikansa kaunokirjallisuudelle. -- Mutta Leopoldolla oli yksi vika: hän ei pitänyt kirjoittamisesta. Hän luki, teki muistiinpanoja, tarkkaili ympäristöään, kuunteli luentosarjoja, kritisoi piikikkäästi sanomalehtien surkuteltavaa kielenkäyttöä, ratkaisi vaikeita sanaristikoita harjoittaakseen (tai lepuuttaakseen) mieltään; kaikki hänen ystävänsä olivat kirjailijoita, hän ajatteli, puhui, söi ja nukkui kuin kirjailija - mutta silloin kun olisi pitänyt ottaa kynä käteen, hän joutui pohjattoman kauhun valtaan. Siitä huolimatta että hänen vankin haaveensa oli tulla kuuluisaksi kirjailijaksi, hän lykkäsi unelmansa toteutumisen hetkeä klassisilla verukkeilla: ensin on elettävä, ensin on luettava kaikki kirjat, Cervantes kirjoitti Don Quijoten vasta kypsällä iällä, kokemus tekee taiteilijan ja niin edelleen."

(Augusto Monterroso: Kootut teokset (ja muita kertomuksia))

Kirjoittamisen tragiikka on siinä, että se on vaikea pakkomielle. Eikä aina niin kauhean kivaa puuhaa. Kustannussopimuksen saaminen näyttää olevan vaikeampaa kuin mehun puristaminen kivestä, ja usein tuntuu, että aikansa voisi käyttää hyödyllisemminkin kuin kielen parissa näperrellen. Ehkä tämä puuha tuottaakin jonkinlaista masokistista nautintoa. Kirjoitan, koska se on hankalaa. Kirjoitan, koska voisin valita toisinkin. Ja samaan aikaan pelottaa. Tietäisipä vain mikä.