Jotenkin pystyn samastumaan tähän tragikoomiseen novellihahmoon:
"Leopoldo oli tunnollinen kirjailija ja erittäin ankara itseään kohtaan. Seitsemäntoistavuotiaasta saakka hän oli omistanut kaiken aikansa kaunokirjallisuudelle. -- Mutta Leopoldolla oli yksi vika: hän ei pitänyt kirjoittamisesta. Hän luki, teki muistiinpanoja, tarkkaili ympäristöään, kuunteli luentosarjoja, kritisoi piikikkäästi sanomalehtien surkuteltavaa kielenkäyttöä, ratkaisi vaikeita sanaristikoita harjoittaakseen (tai lepuuttaakseen) mieltään; kaikki hänen ystävänsä olivat kirjailijoita, hän ajatteli, puhui, söi ja nukkui kuin kirjailija - mutta silloin kun olisi pitänyt ottaa kynä käteen, hän joutui pohjattoman kauhun valtaan. Siitä huolimatta että hänen vankin haaveensa oli tulla kuuluisaksi kirjailijaksi, hän lykkäsi unelmansa toteutumisen hetkeä klassisilla verukkeilla: ensin on elettävä, ensin on luettava kaikki kirjat, Cervantes kirjoitti Don Quijoten vasta kypsällä iällä, kokemus tekee taiteilijan ja niin edelleen."
(Augusto Monterroso: Kootut teokset (ja muita kertomuksia))
Kirjoittamisen tragiikka on siinä, että se on vaikea pakkomielle. Eikä aina niin kauhean kivaa puuhaa. Kustannussopimuksen saaminen näyttää olevan vaikeampaa kuin mehun puristaminen kivestä, ja usein tuntuu, että aikansa voisi käyttää hyödyllisemminkin kuin kielen parissa näperrellen. Ehkä tämä puuha tuottaakin jonkinlaista masokistista nautintoa. Kirjoitan, koska se on hankalaa. Kirjoitan, koska voisin valita toisinkin. Ja samaan aikaan pelottaa. Tietäisipä vain mikä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti