Eikö sekin ole eräänlaista itsensä rajoittamista, jos johonkin tiettyyn aihealueeseen keskittymisen ja paikallaanolon sijaan painottaa jatkuvaa uuden etsimistä? Liikettä, ihmetystä, auki olemista. Jos merkitsee reviirin muodostamisen umpimielisyydeksi? Rajat ovat negatiivisia tai ainakin turhia? Kumpi on tärkeämpää, määrä vai laatu, vai voiko tällaista eroa tehdä?
Millaista rajoittuneisuutta on, jos haluaa kahmia elämäänsä vain myönteisiä asioita? Vai onko itsensä rajaaminen osa itsensä suojelua? Millainen haittapuoli turvallisuushakuisuudessa siis piilee?
Vai onko näitä kysymyksiä mahdollista pohtia muuten kuin epämääräisesti? Itsensä suojeluakin on niin monenlaista, eivätkä asiat useinkaan ole yksinkertaisia. Jos kirjoittaminen tuntuu tärkeältä keinolta huolehtia omasta psyykestä, on oletettavasti enemmän kuin tärkeää ottaa (vai antaa? Onko tässä merkityseroa?) aikaa kirjoittamiselle. Jos tiedän lopputuloksen palkitsevan, vaikka itse tekeminen tuntuu tuskalliselta, on minun välttämätöntä vaatia itseltäni enemmän kuin hyvältä tuntuu. Toisin sanoen itsestä huolehtiminen on sitä, että pakottaudutaan menemään kipualueelle yhä uudelleen ja uudelleen. On pakko luottaa, että kaikesta tästä kauheasta seuraa vielä jokin hyvä. On rikottava kaikki turva. Ja ehkä siitä rikkonaisuudesta seuraa jotain myönteistä? Pitäisikö siis etsiä enemmän epämukavuutta? Ja mikä estää, ettei siitäkin tule kahle, uudet rajat?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti