Puheenvuoroja

"Tua jotaa kahvileipää!"

"Jag har jättebra eväät med mig"

"Mitä nuo ihanat vaaleanpunaiset tötteröt ovat?"

Hengen ja ruumiin ravintoa

Liike, rajat

Eikö sekin ole eräänlaista itsensä rajoittamista, jos johonkin tiettyyn aihealueeseen keskittymisen ja paikallaanolon sijaan painottaa jatkuvaa uuden etsimistä? Liikettä, ihmetystä, auki olemista. Jos merkitsee reviirin muodostamisen umpimielisyydeksi? Rajat ovat negatiivisia tai ainakin turhia? Kumpi on tärkeämpää, määrä vai laatu, vai voiko tällaista eroa tehdä?

Millaista rajoittuneisuutta on, jos haluaa kahmia elämäänsä vain myönteisiä asioita? Vai onko itsensä rajaaminen osa itsensä suojelua? Millainen haittapuoli turvallisuushakuisuudessa siis piilee?

Vai onko näitä kysymyksiä mahdollista pohtia muuten kuin epämääräisesti? Itsensä suojeluakin on niin monenlaista, eivätkä asiat useinkaan ole yksinkertaisia. Jos kirjoittaminen tuntuu tärkeältä keinolta huolehtia omasta psyykestä, on oletettavasti enemmän kuin tärkeää ottaa (vai antaa? Onko tässä merkityseroa?) aikaa kirjoittamiselle. Jos tiedän lopputuloksen palkitsevan, vaikka itse tekeminen tuntuu tuskalliselta, on minun välttämätöntä vaatia itseltäni enemmän kuin hyvältä tuntuu. Toisin sanoen itsestä huolehtiminen on sitä, että pakottaudutaan menemään kipualueelle yhä uudelleen ja uudelleen. On pakko luottaa, että kaikesta tästä kauheasta seuraa vielä jokin hyvä. On rikottava kaikki turva. Ja ehkä siitä rikkonaisuudesta seuraa jotain myönteistä? Pitäisikö siis etsiä enemmän epämukavuutta? Ja mikä estää, ettei siitäkin tule kahle, uudet rajat?

...

Kukkaruukut sirittävät. Entä jos mitään syytä ei ole?

Psyyke

Jos opettelisi näkemään ailahtelevaisen psyyken voimavarana. Taiteellisen työn mahdollistajana, olennaisena lähtökohtana, kaiken alkuna ja juurena. On mahdollista kirjoittaa tunnelähtöisesti, latautuneesti, omista kokemuksista ja elämyksistä käsin, olivatpa nuo tuntemukset kuinka raastavia ja epämiellyttäviä hyvänsä. Itse asiassa luulen aika monenkin tekevän niin, ja voisi olettaa, että auttaa, jos mielessä sattuu ja tapahtuu. Eri asia ja vaikein asia lieneekin, miten sen kaiken kanavoi luovaan toimintaan. Miten sisäinen rikkonaisuus saadaan näkymään ehjinä, kirkkaina tuotoksina. Miten pysyä tietoisena omista reaktioistaan niin, että niitä on mahdollista hyödyntää. Ja millaista tekstiä siten voi parhaimmillaan syntyä.

Vai onkohan tämä jo vanhanaikainen tapa ajatella? Jos tunteet ovat jo menneet pois muodista? Ja mitä sitten?

Augusto Monterroso: Leopoldo

Jotenkin pystyn samastumaan tähän tragikoomiseen novellihahmoon:

"Leopoldo oli tunnollinen kirjailija ja erittäin ankara itseään kohtaan. Seitsemäntoistavuotiaasta saakka hän oli omistanut kaiken aikansa kaunokirjallisuudelle. -- Mutta Leopoldolla oli yksi vika: hän ei pitänyt kirjoittamisesta. Hän luki, teki muistiinpanoja, tarkkaili ympäristöään, kuunteli luentosarjoja, kritisoi piikikkäästi sanomalehtien surkuteltavaa kielenkäyttöä, ratkaisi vaikeita sanaristikoita harjoittaakseen (tai lepuuttaakseen) mieltään; kaikki hänen ystävänsä olivat kirjailijoita, hän ajatteli, puhui, söi ja nukkui kuin kirjailija - mutta silloin kun olisi pitänyt ottaa kynä käteen, hän joutui pohjattoman kauhun valtaan. Siitä huolimatta että hänen vankin haaveensa oli tulla kuuluisaksi kirjailijaksi, hän lykkäsi unelmansa toteutumisen hetkeä klassisilla verukkeilla: ensin on elettävä, ensin on luettava kaikki kirjat, Cervantes kirjoitti Don Quijoten vasta kypsällä iällä, kokemus tekee taiteilijan ja niin edelleen."

(Augusto Monterroso: Kootut teokset (ja muita kertomuksia))

Kirjoittamisen tragiikka on siinä, että se on vaikea pakkomielle. Eikä aina niin kauhean kivaa puuhaa. Kustannussopimuksen saaminen näyttää olevan vaikeampaa kuin mehun puristaminen kivestä, ja usein tuntuu, että aikansa voisi käyttää hyödyllisemminkin kuin kielen parissa näperrellen. Ehkä tämä puuha tuottaakin jonkinlaista masokistista nautintoa. Kirjoitan, koska se on hankalaa. Kirjoitan, koska voisin valita toisinkin. Ja samaan aikaan pelottaa. Tietäisipä vain mikä.

Leikkeleitä

Tekstinpätkät ovat intohimoni. Olen jo vuosikausia keräillyt lauseita ja pieniä juttuja lehdistä ja liimaillut niitä sitten uusiksi kokonaisuuksiksi. Asiayhteydestään irrotetut lausahdukset ovat usein hassuja ja kiinnostavia, kummallisia, jollakin häiritsevällä tavalla kiehtovia. Erityisesti minua kiinnostaa kaikki taiteeseen ja taiteen tekemiseen liittyvä tekstimateriaali; yleistykset ja oletukset, joita toimittajat tekevät. Kun niitä kokoaa yhteen, syntyy suorastaan mytologiaa...

Runo asuu ihmisten luolassa.
Se on surkea yhteiskunta jossa toimitaan mielistellen.
Kirjailija varastaa kaiken mikä kiiltää.

Alku

Tämä blogi on minun metsäni ja puutarhani, täällä saattaa rehottaa, näin alussa en tiedä, mikä ja miten.

Olen ennen kaikkea runoilija, sanataiteilija, teksteillä leikkijä. Hurmaannun kielikuvista ja sanojen abstrakteista röykkiöistä. Toisaalta olen laiminlyönyt itseäni hylkäämällä ajatuksen, että minulla voisi olla myös kuvataiteellisia kykyjä, halua, ilmaistavaa. Olen unohtanut, pakottanut itseni unohtamaan, että aikoinaan nautin piirtämisestä ja maalaamisesta suunnattoman paljon. Olen sanonut itselleni, että sillä ei ollut silloin eikä etenkään nyt ole merkitystä. Olen rajoittanut itseäni. Ja mitä se on hyödyttänyt? Tunnetta ei saa tapettua sen kieltämällä. Se nousee esiin yhä uudelleen, kunnes se huomataan. Olen selittänyt itselleni, että on parempi keskittyä, rajata oleellinen esiin, karsia rönsyt, tehdä sitä mikä varmimmin kannattelee. Mutta miksi minä en saisi rönsyillä? Miksi olla järkevä ja ennalta-arvattava, miksi hakea turvaa sieltä, mistä mikään ei takaa sitä löytyvän? Miten voin tietää, että juuri tuo yksi valinta olisi parempi kuin kimppu toisia tai ne kaikki yhdessä, miten voin olla varma yhtään mistään? Ja miksi sellaisen epävarmuuden edessä kannattaisi sulkea silmänsä? Eikö juuri silloin kannattaisi kokeilla ihan mitä vain, olla lapsellisen utelias kaikkiin suuntiin, riemuita ja laulaa ihan vain siitä mahdollisuudesta, että mikään vaihtoehto ei ole toistaan parempi?

Otan tämän toivottuna mysteerinä. Blogini voi olla minun omaa toimintaterapiaani, psyykkinen leikkikenttä, ikkuna uusiin ja monenlaisiin valoihin.

Aloitan syömällä pullaa.