Olen ennen kaikkea runoilija, sanataiteilija, teksteillä leikkijä. Hurmaannun kielikuvista ja sanojen abstrakteista röykkiöistä. Toisaalta olen laiminlyönyt itseäni hylkäämällä ajatuksen, että minulla voisi olla myös kuvataiteellisia kykyjä, halua, ilmaistavaa. Olen unohtanut, pakottanut itseni unohtamaan, että aikoinaan nautin piirtämisestä ja maalaamisesta suunnattoman paljon. Olen sanonut itselleni, että sillä ei ollut silloin eikä etenkään nyt ole merkitystä. Olen rajoittanut itseäni. Ja mitä se on hyödyttänyt? Tunnetta ei saa tapettua sen kieltämällä. Se nousee esiin yhä uudelleen, kunnes se huomataan. Olen selittänyt itselleni, että on parempi keskittyä, rajata oleellinen esiin, karsia rönsyt, tehdä sitä mikä varmimmin kannattelee. Mutta miksi minä en saisi rönsyillä? Miksi olla järkevä ja ennalta-arvattava, miksi hakea turvaa sieltä, mistä mikään ei takaa sitä löytyvän? Miten voin tietää, että juuri tuo yksi valinta olisi parempi kuin kimppu toisia tai ne kaikki yhdessä, miten voin olla varma yhtään mistään? Ja miksi sellaisen epävarmuuden edessä kannattaisi sulkea silmänsä? Eikö juuri silloin kannattaisi kokeilla ihan mitä vain, olla lapsellisen utelias kaikkiin suuntiin, riemuita ja laulaa ihan vain siitä mahdollisuudesta, että mikään vaihtoehto ei ole toistaan parempi?
Otan tämän toivottuna mysteerinä. Blogini voi olla minun omaa toimintaterapiaani, psyykkinen leikkikenttä, ikkuna uusiin ja monenlaisiin valoihin.
Aloitan syömällä pullaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti