Ja mitä jäi käteen...

Jyväskylän Kuulutusjuhla oli aika kiva tapahtuma. Intiimitunnelmainen (vaikka yleisöä olikin paikalla useita kymmeniä, parhaimmillaan ehkä jopa lähellä sataa), kodikas, epämuodollinen pikku tilaisuus, jossa sai runojen kuuntelun ohella syödä mm. hernekeittoa! Kuten tapahtuman ajatus olikin, kokeneet ja läpimurtoaan vielä odottavat (harrastaja)runoilijat olivat tasa-arvoisessa asemassa keskenään, ja illan anti oli ihanan moniääninen. Erilaisia kirjoittajia, erilaisia tapoja esittää tekstinsä, erilaisia teemoja. Ja jotain samaa olin myös kuulevinani. On mielenkiintoista huomata, miten monet kirjoittajat esimerkiksi käyttävät arjen elementtien ja jokapäiväisen elämän lisäksi materiaalinaan uskonnollista sanastoa ja tematiikkaa, viittaavat suurten kertomusten olemassaoloon, lähtevät liikkeelle uskonnollisista kysymyksistä tai päätyvät niihin. Lieneekö ajan henki sellainen, mene ja tiedä, mutta kiinnostavaa se joka tapauksessa on.

Sain kirjailija Jyrki Pelliseltä kiinnostavaa palautetta. Hän kuuli runoissani yhtymäkohtia Wisława Szymborskan runouteen ja toisaalta Musorgskin musiikkiin. Aika mielenkiintoista kontrastisuutta, sillä mielikuvani Musorgskista ovat melko mahtipontiset ja toisaalta Szymborskan runot ovat usein lähtökohdiltaan varsin yksinkertaisia ja arkisia. Ja mikäs siinä, hyvinhän nuo yhteen sopivat...

Tässä minä ja Eija luemme. (Huonoja kuvia, valitan, mutta dokumentaatioarvo menköön estetiikan edelle tällä kertaa.)

Jännitystä ilmassa ...

ja vatsan pohjalla kutkuttelee myös, sillä olen huomenna lähdössä Eija-tapiirin kanssa Jyväskylään runojani esittämään. Kuulutusjuhla kutsuu, aika hurjalta tuntuu.

Mietiskelyä neuleen läpi

Muutaman päivän vimmaisen neulomisen perusteella voin todistaa sen, minkä Helsingin Sanomat meille jo kertoi: käsityöt rauhoittavat mieltä. Vaikka voisi helposti kuvitella, että kudin käsissä paikallaan istuessa ajatus villiintyisi juoksentelemaan ihan mihin sattuu, niin ainakin minun kohdallani vaikutus on aivan päinvastainen. Ajatukset ikään kuin siivilöityvät neuleen läpi. En tiedä, voiko sitä miksikään varsinaiseksi meditaatioksi kutsua, mutta vaikuttaa siltä kuin ajatusten kulku rauhoittuisi parhaiten juuri silloin, kun itseään ei tietoisesti käske olemaan ajattelematta, mutta tekee jotain konkreettista, keskittymistä vaativaa ja tietyllä tavalla epä-älyllistä. Kun antautuu jonkin luomiselle. (Tekisi mieli vähän elätellä myyttisiä lateralisaatio-oletuksia ja ajatella, miten luova oikea aivopuoliskoni tässä tuo itseään tykö...) Kaikenlaista ehtii kyllä päivän mittaan ajatella, mutta se kaikki tapahtuu jotenkin maagisen verkkaisesti. En tiedä, mistä tuli yhtäkkinen tarve keskittyä lankaan, mutta olen iloinen sen ilmaantumisesta ja myös mahdollisuudesta tarttua siihen; arki näyttää nyt aivan toisenlaiselta.

Ehkä kyse on myös halusta paeta jatkuvaa loogisen ajattelun, järkevyyden ja älyn täyttämää maailmaa. Haluan yhä enemmän sellaista, mitä ei voi analysoida ja järkiperäistää, jotain, joka ei ole tehokasta. Haluan enemmän hitaita liikkeitä. Viime päivinä olen kuunnellut, halunnut kuunnella, hyvin paljon klassista musiikkia, pianokonserttoja, Ravelia, kuin kyse olisi nälästä. Klassinen musiikki on minulle äärimmäisen syvien tunne-elämysten lähde, jotain jota ei tarvitse edes yrittää ymmärtää, jotain joka vain tulee riipivän lähelle, jos on tullakseen. Minun ei tarvitse tietää tai sanoa mitään, riittää kun olen ja koen. Kaikki muu on epäolennaista. Koska klassinen oli minulle se ensimmäinen musiikin laji, johon lapsena pääsin sisään, sen äärelle paluu tuntuu jatkuvasti eräänlaiselta kodilta. Tämä on tuttua, olen turvassa nyt. Kuin olisin latautumassa monella hyvällä tavalla. Ja kenties juuri se on tarve, jota on hyvä kuunnella aika ajoin.

Päivän joustinneule

Kaksi oikein harmaata, kaksi nurin valkeaa.

Kun ajatukset kipeytyvät, katot kasvavat yhteen ja hiha irtoaa.

(Jotain kirjoittamisen problematiikasta)

Käsialani takana tyhjä tila hautoo maiseman piiloon.
Kun avaan suuni, ei mieleen tule mitään, mutta kynä ottaa ohjakset ja
kieputtaa kielen paperille.
Sitten kuljen kaupungilla ja kahmin kasvoja omikseni.
Se on kehä, jossa hiljaisuus ruokkii vain itseään, ja mitä siitä,
kunhan kieli on kaunis. Annan ihmisille heidät itsensä, sen minkä he haluavat,
peilin ja paperin. Sen lähemmäs ei valo riitä.

--

Tämä kuva voisi olla hyvä laittaa työpöydälle muistinvirkistykseksi ja itsetunnon kohottajaksi. Tämäkin on I can read -sivustolta.

---

Löysin tämän kuvan osoitteesta icanread.tumblr.com jo jokin aika sitten. Miettimisen arvoinen kysymys mielestäni edelleen.