Katuun kirjoittamista

Osallistuin Tapiirin kanssa Helsingin Taiteiden yöhön viime perjantaina. Kirjoitimme katuun runoja ja oi, se oli ihanaa! Edelleen tosin tuntuu reisilihaksissa - kyykkyasento ei taida olla ergonomisin tapa kirjoittaa!






Näitä runoja siis luetaan alhaalta ylöspäin! Lisää kuvia voit katsoa Tapiirin omasta blogista.

Hylky, nälkä, yöttömyys

Miten virheistä pidetään kiinni? Katson kuinka hylky nousee pintaan, eikä ihmetys aina riitä. On niin monta ottajaa, on nälkää ja janoa, huimaus pyörittää maailmaa. Vielä en kylvä öitä uudelleen.

Jostakin tulee

Jostakin tulee sanoja saostuneita, kirjaimet johdattavat eteenpäin valon ja varjon tiellä, se on jokseenkin turhaa ja joinakin päivinä se tapahtuu uudelleen. Seisahtuu minulla on vaikeaa ja aina joku rakentaa enemmän ja isommin miten mitataan päivän ääri. Sanojen taipumattomuus ja mitä siinä emme jo ole laskeneet? Jokin joka toistuu joka on otettava kämmenelle ja tutkittava yhä uudelleen kaikki toistuu minun sanani kaksi kirjainta monistaa itseään ja ketä se peilistä ulottaa pieni poika ääretön ja ihan hiljaa, siivooja joka hymyilee.

punainen nro 3 :: löydä väri

useina päivinä aurinko menee nahan läpi
poraa reiän kun pojat leikkivät
nämä kuumat punaiset päivät ranteiden ympärillä
ja että joskus tämäkin on ohi, ruskea tuhru suljetussa ovessa

Runotytön kasvukivut

Tässä viime aikoina on tullut taas erityisen paljon mietittyä omaa runoilijan identiteettiä. Millä tavalla omat kirjalliset pyrkimykseni, se tosiasia, että pidän kirjoittamisesta toisinaan jopa raastavan paljon, vaikuttaa kuvaani itsestäni. Erityisesti sen myötä, että kirjoitan runomuotokuvia, päädyn nykyisin useinkin tilanteeseen, jossa minua katsotaan runoilijana. Minusta tehdään päätelmiä sen perusteella, että kirjoitan juuri runoja. Se miten minut ko. tilanteessa nähdään, jää toki useimmiten minulta tietämättä, mutta silloin tällöin tulee palautettakin. Tässä vastikään sain kuulla olevani ”hauras nuori runoilija”, ja se hämmensi minua suuresti. Hauras? Töks vaan, niin johan menen kappaleiksi? Mielikuvani johtivat heti perinteisen kliseisiin runotyttömielikuviin, joissa sairaalloinen tyttönen istuu lepotuolissa tuijottamassa eteerisesti kaukaisuuteen. Voiko sellaiseen mielikuvaan enää kukaan samastua? En edes lapsena innostunut Uudenkuun Emilioista ja muista vastaavista kaunokirjallisista roolimalleista, ne kun olivat minusta lähinnä luonnottomia hahmoja ja toivottoman pitkäveteistä luettavaa. Sanana runotyttö tuntuu olevan niin perin juurin tietynlaisilla merkityksillä latautunut, niin vanhanaikainen ja sievistelevä, ettei sitä voi käyttää kiusaantumatta. Nimenomaan kiusaannun aina, kun joku puhuu minusta runotyttönä (ja noita ihmisiä kyllä riittää, huokaus sentään). Tuntuu kuin siinä sanassa olisi kätketty negatiivinen sävy, se ikään kuin alentaa, laittaa kohteensa hymistellen ahtaaseen lokeroon, ja sitten haluan pyristellä vaikka väkisin pois moisesta loukosta.

Olisi kuitenkin kiva, jos olisi jonkinlainen myönteinen mielikuvaroolimalli. Jokin idealisoitu runotar, jonka voisi kuvitella elävän minun kirjoitukseni kautta. Jos ongelma on runotyttömielikuvan tunkkaisuudessa, niin olisiko jonkinlainen päivitys tähän maailmaan mahdollinen? Mitä tapahtuu, kun runotyttö kasvaa aikuiseksi? Kun se heittää pitkän sairashistoriansa menemään ja onkin yhtäkkiä ihan normaali ja terve? Runonainen? Miksi sellainen termi kuulostaa lähinnä typerältä? Onko runouden lähtökohta jonkinasteisessa keskenkasvuisuudessa? Ja sen jälkeen edessä avautuu määrittelemätön alue?

Kuulla

Mihin takerrumme kun kannamme taakkaa?
Olen saanut historiani takaisin, se on punainen koira,
kaikki tämä kuultava lävistää.
Voimme aloittaa alusta.

Päivän poetiikkaa

Kiiltomadossa tiivistetään mielestäni hienosti jotain, joka vaikuttaa hallitsevan tämänhetkisessä runoudessa ja johon osittain itsekin haluaisin uskoa:

"Runojen materiaaliksi kelpaa mikä tahansa ja kaikki äänet ovat samanarvoisia. Runo on maailman kuva, eikä ole runon vika, jos maailma on ruma."

Toki väite pätee vain osana monenlaisten, keskenään ristiriitaistenkin väitteiden kirjoa, mutta hyvä niin. Runoa voi tehdä monella tavalla, maailman kuvaaminen voi tarkoittaa suunnilleen mitä vaan, runous muuttuu ainakin minun mielessäni entistä mystisemmäksi, koska se pakenee määritelmiä: kaikki käy. Eikä tässä taida olla koko totuus.