Aamusivujen satoa

Jonakin päivänä vedenvärinen hän istuu.
Tulee ja viittilöi, siivilöi kaiken tämän aikaisuuden,
tahtoo olla jokin punainen pieni siemen
joka revitään maasta yhä uudelleen kuin kasvu olisi keskeneräinen valo.
Ja sitten minä viisikiloinen avuttomana syön mansikkaa.

Riika

Terveisiä Riiasta. Kaunis kaupunki, valtavasti rakastamaani jugend-arkkitehtuuria kaikilla eri kuntoluokituksen tasoilla, kukkia myyviä mummoja, neuvostoaikaisen oloisia johdinautoja jumpsuttamassa milloin mitäkin ielaa pitkin. Rappioromantiikkaa siis oikein olan takaa, ihanaa.











Ja kesäaikaan jokaisen kunnon Riian-matkalaisen kuuluu toki käydä myös Jurmalassa viettämässä vähän rantaelämää. Kaikki paikallisetkin käyvät. Me oleskelimme lähinnä "passiivisella virkistysalueella". (Katso alla olevan kuvan kyltit! Kuva suurenee klikkaamalla.) Ironista kyllä juuri siellä olivat myös esim. rantalentiksen pelaajat...



Seuranamme rannalla oli mm. uusi ystävämme Einari-delfiini.

Kalenterielämää

Tänään elämäni alkoi uudelleen. Sain nimittäin takaisin kalenterini, jonka luulin kadottaneeni lopullisesti. Kalenteritonta aikakautta ehti kestää noin kuukauden ja sinä aikana ehdin melkein sopeutua ajatukseen, että olen menettänyt puolisen vuotta elämästäni. Se ajatus oli kamala. Olen pitänyt melko järjestelmällistä, päiväkirjatyyppistä kirjanpitoa tekemistäni asioista ja samojen kansien välissä kulkee myös yleinen muistikirjani eli ideoita runoja varten, ajatuksia ja muuta ns. korvaamatonta. Vaikka uuden kalenterin voi ostaa koska vain, vanhoihin muistiinpanoihin liittyvää tunnearvoa ei saa rahalla takaisin. Puhumattakaan sitten siitä kiusallisesta ajatuksesta, että joku jossakin on saattanut saada käsiinsä henkilökohtaiset vuodatukseni. En edes ole kovin altis hukkaamaan tavaroitani - ja nyt tällainen kadotus!

Tilanne olisi saattanut olla myös puhdistava uuden alku, ikään kuin kohtalon järjestämä mahdollisuus aloittaa tyhjältä pohjalta. Oli hämmentävää huomata olevansa riippuvainen jostakin paperisesta. Riippuvainen kirjoitetuista sanoista, siitä että oma elämä kulkee tekstiksi muutettuna koko ajan mukana. Silti kun ajattelin mahdollisuutta vain tyytyä tilanteeseen, hankkia uusi kalenteri ja jatkaa elämääni, se tuntui kovin tyhjältä. Kuin olisin ontto kuori ilman kalenteriani. Kuin en hahmottaisi aikaani kunnolla ilman sitä. Menetyksen tunne oli suuri ja lohduton. Uusi alku ei tuntunut ollenkaan mahdolliselta.

Ja nyt se on taas tuossa kätteni ylettyvillä. Punainen, kovakantinen, jo reissuissa nuhjaantunut seuralaiseni, joka muistaa kaiken olennaisen. Olen saanut kaiken menettämäni takaisin, ja silti tämä on myös uusi alku. Miten sen selittäisi? Se hetki, kun tänään viikkojen tauon jälkeen sain kalenterini taas hyppysiini, ei ollutkaan niin kuolematon kuin odotin. Jaahas, siinä se nyt on, kivaa, ajattelin, ja siirryin muihin puuhiin. Ikään kuin en enää niin riippuvainen olisikaan.

Junalla Euroopassa

"Suuri Matkamme" kulki reitin Hampuri-Bremen-Dortmund-Köln-Luxemburg City-Echternach-Antwerpen-Gent-Brugge-Brysseli. Junalla pääsi nopeasti ja mukavasti. Kamera ja päiväkirja kulkivat mukana ikuistamassa monta ihanaa hetkeä. Olen innostunut yhä enemmän valokuvaamisesta. En välttämättä kehuskelisi taidoillani vielä, eikä kameranikaan oikein suostu kaikkeen siihen, mitä itse haluaisin, mutta olen moneen otokseeni yllättävänkin tyytyväinen. Kuvaamisen tarkoitusta tulee kyllä paljon pohdiskeltua. Mitä varten oikein otan kuvia? Matroskinin tavoin mietityttää, millä tavalla maailman tutkailu kameran linssin takaa vaikuttaa omaan kokemukseen. Maisemia tulee usein katseltua siltä kantilta, mikä mahtaisi näyttää hyvältä kuvassa. Mietityttää myös, käykö niin, että kuvaamisen varjolla jättää tajuamattaan itse katsomatta kunnolla, kun kuva muistaa kyllä... Että kunnollisen katselun ja mieleenpainamisen sijaan ottaa pari kuvaa ja siirtyy sitten seuraavaan kohteeseen. Eikä jälkeenpäin muista tilanteesta muuta kuin itse kuvan. Sellainen tuntuu aika kaamealta uhkakuvalta. Luxemburgissa kauhistutti ja huvitti huomata, miten halutessaan voisi suorittaa järjestelmällisesti turisminsa; ympäri kaupunkia meni valmiita turistireittejä ”photo point” -kohtineen. Senhän tietysti luulisi olevan oikea turistin unelma, joku on miettinyt valmiiksi, mitä kannattaa valokuvata! En silti ymmärrä, miksi kukaan haluaa sellaisia kuvia kotialbumiinsa. Ehkä vain en ole tarpeeksi laiska turisti, minulle matkailuun ja kuvaamiseen liittyy olennaisena osana löytäminen ja ainutlaatuisuus (tai ainakin naiivin utooppinen kuvitelma siitä, että olisin muka ensimmäinen turisti, joka on löytänyt jonkin mielenkiintoisen näkymän), enkä pidä ajatuksesta, että muistelisin myöhemmin matkaani sen kautta, mitä joku toinen on käskenyt katsomaan ja pitämään tärkeänä. Ehkä tässä on hitunen ylimielisyyttäkin mukana; voin kyllä suostua katsomaan tuotakin suosittua pystiä, mutta että ottaisin siitä vielä kuvankin... pyh! Oli miten oli, tapani ottaa valokuvia on puhtaan itsekäs. Otan kuvia hetkistä ja tunnelmista, joiden visuaalisuuden haluan säilyvän muistissani. Erityisen kivaa on kuvata ruokaa, sillä se on usein varsin esteettistä ja lisäksi takuulla ainutlaatuista ja yksin minun omaani.

Matkoilla

Kesä kuluu kivasti ympäriinsä matkaillen. Pohjanmaan rannikolla on kovin viehättävää. Pietarsaari tarjoili myös näin kiinnostavia näkymiä.