Eurooppalainen identiteetti

On se elämä vaikeaa. Valvoin yöllä liian myöhään, koska muutamat sanat mietityttivät liikaa. Tunnen suurta vastenmielisyyttä törmätessäni vaikkapa sellaisiin käsitteisiin kuin eurooppalainen lisäarvo, kotikansainvälisyys tai luova talous. Tuntuu kuin olisin jokseenkin pihalla omasta kielestäni, kuin rakkauttani kieleen koeteltaisiin, kuin kieleen olisi pesiytynyt virus, joka nakertaa kielen ja ajattelun merkityksiä sisältäpäin.

Nuo termit kuulostavat loogisilta ja hienoilta, mutta pakenevat liukkaasti tarkempaa analyysiä ja tarjoavat lopulta vain itsensä uudelleen ja uudelleen määrittelyä. Jotta niitä voisi käyttää, pitäisi joka kerta uudelleen määritellä, mitä juuri tässä yhteydessä tarkoitetaan luovuudella tai eurooppalaisuudella tai milloin milläkin. Ja mistä lähteestä sellaisia sisältöjä muka voisi ammentaa?

Mitä siitä sitten pitäisi ajatella, että tässä nyt kuitenkin eletään moisten käsitteiden keskellä ja jopa rohjetaan toisinaan käyttämäänkin niitä? Ja kun nimenomaan pitäisi käyttää niitä, jotta olisi pätevä, aktiivinen kansalainen. Tai etenkin, jotta itse voisin toimia uskottavasti omalla, valitsemallani alalla. Minun tulisi toki kulttuurituottajana hallita ajankohtainen jargon, jotta voisin osoittaa asiantuntemukseni ja ammattitaitoni, siis olla yhtään mikään tuolla ulkomaailmassa.

Ehkä helpompaa olisi, jos voisi pysyä vain runoilijan ominaisuudessa ja käyttää kieltään ihan omien mielitekojensa varassa. Vaan eipä taida sekään olla kovin realistinen vaihtoehto. Niin kuin minun mielitekoni muka olisivat mitenkään kiveen hakatut ja aidot, saati sitten sellaiset, että itsekään niihin uskoisin aukottomasti. Ehkä nuokin termit pian valtavirtaistuvat ja alan suhtautua niihin itsestäänselvyyksinä, mene ja tiedä. Ainakaan tällä hetkellä ei vaikuta siltä, että kyseessä olisivat hetken oikuksi ilmaantuneet muoti-ilmaukset, joiden voi olettaa katoavan uusien tieltä jo ennen kuin kukaan ehtii oppia ne.

Ehkä olen vain kohtuuttoman pessimistinen?

Kenties Merkityksen ja Aitojen Sisältöjen perään huutaminen on loputtoman vanhanaikaista ja naiivia, ja toisaalta voi olla itsestään selvää todeta em. kaltaisen kielenkäytön kumisevan onttouttaan, mutta tuntuu silti vahvasti, etten ole kotonani tässä omassa ajassani. On niin paljon kaikkea sellaista, mitä en ymmärrä tai varsinkaan jaksa ihailla eriskummallisuudessaan ja sekavuudessaan.

Toisaalta en usko myöskään, että mikään ajanjakso olisi tässä suhteessa paljon parempi vaihtoehto, enkä haluaisi sortua ihannoimaan mitään kivikautta ja sen "puhtautta". Sekin kielellinen rekisteri, jonka tunnistan ns. omakseni, on syntynyt hyvin lyhyellä aikavälillä, eikä edusta mitään alkuperää sinänsä. Kielen on kehityttävä siinä missä kaiken kulttuurin. Mikä siis saa minut tällä lailla änkyröimään jonkin näennäisesti tutun ja turvallisen puolesta? Onko osa henkistä vanhenemista (eikä välttämättä mitenkään myönteisessä valossa), että ympärillä tuntuu vilkkuvan ja hälisevän, eikä mistään saa otetta? Onko tämä vain yksilötason kriisi? Ja miten siihen sitten suhtautuisi?

Luulen pystyväni ymmärtämään niitä ulkosuomalaisia, jotka pitkän poissaolon jälkeen palaavat Suomeen ja kokevat kulttuurisokin, kun eivät enää tunne osaavansa suomen kieltä. Ihmekö tuo, jos kerran maassa eläväkään ei pysy kärryillä siitä, mitä sanoja milloinkin pitäisi osata käyttää.

Mutta eihän tämän varmaan tarvitsisi näin vakavaa ja synkkämielistäkään olla. Ehkä tästä saa halutessaan jonkinlaista kolkkoa huumoria aikaan. Meidän kotikrokotiilimme ainakin jo ilmoitti, että sillä on sitten eurooppalainen identiteetti, ettäs tiedätte.