Iltapäivä

Sisäinen elämä on sitä että mä voin muuttua ihan yks kaks.
Auringon käristämällä pihalla kuljemme huuliharpulla ylös ja alas,
se on naapurinpihamusiikkia,
syyn voi jättää menneisyyteen. Mä tahdon nyt kahvia.

..

Riittää että meillä on sisäpuoli.
Ei tarvitse kirjoittaa kirjaa, päivä vääntyy ja paljastaa.
Että meillä on sininen, punainen, kaikki se mikä voidaan jakaa,
kaikki hauska rupinen kurpitsa.

.

Vettä sattaa ja vattaa sattuu. Päivä on loputon,
Panu syö hajukumin, valo putoaa harteille kuin hilse.
Joku lapsi istuu tuossa
ja sitten toisaalla
mitään mustaa ei tapahdu mutta ohi lentävä harakka


(Inspiraatiosta kiitos Liivialle.)

Suttupää

Kun päätä särkee ja voimat ovat vähissä. Halusin tehdä jotain. Kokeilin piirtää. Syntyi suherrusta, kuvioita, joiden merkitystä en tiedä. Voiko tai tarvitseeko näistä sanoa mitään.

Mieluiten en

Herman Melvillen Bartleby on kovin surullinen hahmo. Yleensä kai tätä tarinaa luetaan esimerkkinä absurdista komiikasta, mutta minusta Bartlebyn kaikesta kieltäytymisessä ei ole mitään erityisen huvittavaa, ehkä korkeintaan tragikoomista. Koko hänen hahmonsa on perin ahdistunut ja ahdistava, jopa hänen jumiutumisensa yhteen tapaan ilmaista haluttomuutensa; mieluiten en. Yksi kieltäytyminen johtaa toiseen ja lopulta hän on mieluummin elämättä. Ahdistavuus tulee siitä, että mitään syytä ei anneta. Ikään kuin sama kohtalo voisi olla kenen tahansa missä tahansa.

"Että mitä? Kuinka?" minä huusin. "Ettekö aio enää kirjoittaa?"
"En."
"Ja mistähän syystä?"
"Eikö se ole aivan ilmeistä?" hän vastasi välinpitämättömästi.