Tässä on tällainen siemen, asetan sen maljaan, katsotaan yhdessä kuinka se itää. Jokin siinä lähtee turpoamaan, valtaa alaa, täyttää ajatukseni lonkeroillaan. Vuosien kuluessa siitä tulee yhä selkeämpää sammakonkutua, kudusta ei sittenkään paljon mitään, kaikki se on joko tai, jäävät vain valtavat odotukset, peräkkäin asetettujen kuvien liike suoraan roskalaatikkoon. Tulee siemen, joka mätänee. En jää sitä suremaan, suuntaan mielenkiintoni sanoihin, on olemassa muovisia sammakoita, pahvisia sammakoita, keramiikkasammakoita, viitasammakoita, toisenlaisia sammakoita, suusta suuhun loikkivia sammakoita. Joku nekin väistämättä synnyttää, leikkaa vaikka saksilla paperista. Kyllä se mitään. Tässä on tällainen oja, nyt on kevät, keväisin sammakot kutevat. Suren niiden puolesta hallaa, miten siellä jäätyneen pinnan alla tänä vuonna selvitään? Jotakin siellä varmasti tapahtuu, se tapahtuminen ei ole minun käsissäni, mutta saanko jonakin aamuna huuhtoa tämän pelokkaan odotuksen yltäni? Saanko joskus katsoa, että selvittiinhän tästäkin?