Päivät asettuvat. Horisontti värähtelee ennemmin kuin tärisee, enkä kaipaa mitään erityistä. Päivät asettuvat, voi miten vaimeiksi ne muuttuvat, ei, kyse ei ole äänettömyydestä, volyyminappulan turhan rajusta kääntymisestä, liian etäällä olemisesta, värien liukenemisesta lumen alle. Tarkoitan, että ajan kulua ei voi määritellä sen enempää matamiseksi kuin juoksemiseksikaan, tarkoitan, että tarvittaisiin jokin uusi, myönteinen tila-aikamääre. Tarkoitan, että en tiedä. Ihmettelen. Miten kaikki tämä on yhä mahdollista? Miten olen voinut saada tällaisen maailman ympärilleni? Ihmettelen, että on hyvä olla. Jokin siinä liikuttaa minua. Jokin siinä vahvistaa ajatuksen, että on hyvä ajatella vähemmän, aavistella ja aistia enemmän. Kuvata ja värittää. Luottaa. Ja sitten toisaalta valita tarkkaan ne ajatukset, jotka haluaa uudestaan uudestaan, ohjaamaan ja peilikuvallistumaan. Ei tunnu olennaiselta muistaa joka hetki kaikkea sitä, mikä on lukkojen takana. Ei tunnu olennaiselta koko ajan yrittää aukoa ovea, vaikka lukkoa ei olisikaan. Siellä oven takana asiat ja esineet saattavat ihan levollisesti olla vain. Tavallaan varastoiminen on luopumista ja päinvastoin. Minulle riittää repullinen kerrallaan, koska mikään ei katoa sillä aikaa. Toivon voivani ajatella näin enemmän, mutta liian monta ajatusta kerralla muuttuu painoltaan tavaran kaltaiseksi taakaksi. Tavoittelen tietoista tyhjentymistä. Jokin siinä alkaa jo hahmottua. Horisontissa on siis kapea valoviiru, aamuisin yhä aikaisemmin. Se ei paina tai ole keveä. Se vain sijaitsee hetken paikallaan. Hyvä niin, tämä hetki.