Luultavasti kasvu tapahtuu millimetri kerrallaan. Sitä vain on vaikea mitata. On hankalaa kiinnostua sellaisesta, on varmaan hyvinkin kiinnostavaa kiinnostua sellaisista, ja miten syvälle eri kerroksiin näissä voi pureutua? Olen astunut yhä useamman rajapyykin ohi, mutta eihän se tarkoita muuta kuin että odotan eri asioita nyt. Odotan hiukan eri tavalla, mietin eri rajoja. Ja silti olen muuttunut peruuttamattomalla tavalla. Miten kiehtovaa se onkaan! Olen muunmuassa tilanteessa, jossa on luontevaa inventoida. Laatia listaa. Punnita. Valita lopullinen järjestys tietäen samalla, että koko työ on lopulta vain yksi mahdollinen näkymä. Voimassa ehkä vain hetkisen. Juuri sen hetkisen vuoksi tätä teen kumminkin. Tilanteeni on oikein hyvä. Tilanteeni on. Sen vuoksi kaikki ponnistus kannatti.

Tässä on tällainen siemen, asetan sen maljaan, katsotaan yhdessä kuinka se itää. Jokin siinä lähtee turpoamaan, valtaa alaa, täyttää ajatukseni lonkeroillaan. Vuosien kuluessa siitä tulee yhä selkeämpää sammakonkutua, kudusta ei sittenkään paljon mitään, kaikki se on joko tai, jäävät vain valtavat odotukset, peräkkäin asetettujen kuvien liike suoraan roskalaatikkoon. Tulee siemen, joka mätänee. En jää sitä suremaan, suuntaan mielenkiintoni sanoihin, on olemassa muovisia sammakoita, pahvisia sammakoita, keramiikkasammakoita, viitasammakoita, toisenlaisia sammakoita, suusta suuhun loikkivia sammakoita. Joku nekin väistämättä synnyttää, leikkaa vaikka saksilla paperista. Kyllä se mitään. Tässä on tällainen oja, nyt on kevät, keväisin sammakot kutevat. Suren niiden puolesta hallaa, miten siellä jäätyneen pinnan alla tänä vuonna selvitään? Jotakin siellä varmasti tapahtuu, se tapahtuminen ei ole minun käsissäni, mutta saanko jonakin aamuna huuhtoa tämän pelokkaan odotuksen yltäni? Saanko joskus katsoa, että selvittiinhän tästäkin?

Päivät asettuvat. Horisontti värähtelee ennemmin kuin tärisee, enkä kaipaa mitään erityistä. Päivät asettuvat, voi miten vaimeiksi ne muuttuvat, ei, kyse ei ole äänettömyydestä, volyyminappulan turhan rajusta kääntymisestä, liian etäällä olemisesta, värien liukenemisesta lumen alle. Tarkoitan, että ajan kulua ei voi määritellä sen enempää matamiseksi kuin juoksemiseksikaan, tarkoitan, että tarvittaisiin jokin uusi, myönteinen tila-aikamääre. Tarkoitan, että en tiedä. Ihmettelen. Miten kaikki tämä on yhä mahdollista? Miten olen voinut saada tällaisen maailman ympärilleni? Ihmettelen, että on hyvä olla. Jokin siinä liikuttaa minua. Jokin siinä vahvistaa ajatuksen, että on hyvä ajatella vähemmän, aavistella ja aistia enemmän. Kuvata ja värittää. Luottaa. Ja sitten toisaalta valita tarkkaan ne ajatukset, jotka haluaa uudestaan uudestaan, ohjaamaan ja peilikuvallistumaan. Ei tunnu olennaiselta muistaa joka hetki kaikkea sitä, mikä on lukkojen takana. Ei tunnu olennaiselta koko ajan yrittää aukoa ovea, vaikka lukkoa ei olisikaan. Siellä oven takana asiat ja esineet saattavat ihan levollisesti olla vain. Tavallaan varastoiminen on luopumista ja päinvastoin. Minulle riittää repullinen kerrallaan, koska mikään ei katoa sillä aikaa. Toivon voivani ajatella näin enemmän, mutta liian monta ajatusta kerralla muuttuu painoltaan tavaran kaltaiseksi taakaksi. Tavoittelen tietoista tyhjentymistä. Jokin siinä alkaa jo hahmottua. Horisontissa on siis kapea valoviiru, aamuisin yhä aikaisemmin. Se ei paina tai ole keveä. Se vain sijaitsee hetken paikallaan. Hyvä niin, tämä hetki.