Aloitan alusta. Olen vaiennut vuosia, ehkä koko elämäni, en ole aikoihin lukenut kunnolla kirjaa. Olen ollut jumissa, onko minulla mitään sanottavaa vieläkään? Elän päiviä, jolloin pureskelen väkisin suklaata, juon vähemmän teetä kuin haluaisin. On syksy, se tarkoittaa kuolemaa, jotakin elämässäni on menossa hautaan vähitellen ja toivottavasti, tuijotan mielelläni sitä ikkunasta. Jonkin multaan saattaminen riemastuttaa, väsyttää, saa kädet kohmeisiksi, pelottaa, minkä kasvua tässä nyt on edes sopivaa odottaa? Asun nyt kodissa, jonka aurinko kiertää melkein ympäri, asun siinä mielikseni, aurinko mahtuu kiertämään, naapurissa on vain yksi iso salava. Huomaan oppivani koko ajan enemmän puskuroimaan ulkomaailmaa, pukeutumaan tarvittaessa tefloniin, tekemään eron oman ja opitun välillä. Ihan se ei vielä kuitenkaan riitä. Pitäisi uskaltaa enemmän. Olen minä uskaltanutkin, sanonut sanoja, joita en olisi aiemmin uskonut olevan olemassakaan, hakenut maailmalta itselleni uusia maisemia, olen uskaltanut hengittää kohti tyhjyyttä. Olen sanoittanut häpeää, huomaan kirjoitetun ja eletyn todellisuuden olevan vuorovaikutuksessa keskenään, olen yhä hämmentynyt peilin ääressä. Tempoilen raivokkaasta voimaantumisesta ahdistuneisiin selkäydinoletuksiin ja takaisin, analysoin kyyneliäni, en enää näe niitä vain alistumisen merkkeinä. Ja silti, ei tämä riitä. Mikä sitten riittäisi? En tiedä. Mikä on se piste, kun alkaa tuntea olevansa elossa, riittävän elossa, niin elossa, ettei enempää enää voi? Tunnistaako sellaista? Ja ennen kaikkea, onko vain itsepetosta uskotella itselleen, että sellainen piste on tavoitettavissa? Juuri nyt tee on hyvää, ilta saapuu, on mahdollista ajatella, että alkuja on monenlaisia ja piste on lauseen perässä. Tarvitaanko muita syitä avata suutaan?