Hei kirkhakkinen, ota minut kyytiin! Minua pelottaa / tuo mato tuossa kuinka se omenasta kurkistaa. / Kuule kirkhakkinen ja kaveri toukomettinen, / minä pelkään matoa maan, kammoan lukkiakin / kun ei ne mitään tee, pelkästään minua katselee / ja minä yksin ihan kasvan ja katoan. Myrskyän ja hiljenen / vaikka mieluummin paljon lentäisin. Kiitäisin siivillä / jotta unohtuisi kuinka suu sitten pannaan kun mato sinne rantautuu.

Kokonaisena hiljaisuudessa// Kokonaan hiljaa/ kotonaan hiljaa/ kotonaan kuin kehossaan./ Tässä näin kehossa/ kokonaan/ tässä kuin kotonaan/ tässä keho kokonaan/ koti aivan hiljaa.

Päivät kuluvat. Taivaalla on sateenkaaripariskunta ja märkä aurinko, astun hapankaalikekoon, miksi lattiallani on hapankaalia? Aion esittää ystävälle kysymyksen, saan vastauksen jo ennen kuin kysymys muotoutuu suustani ulos. Opin itsestäni, keskustellessa sukat kuivuvat. Tapahtuu ällistyttäviä asioita, mummoja ja vaareja, tapahtuu niin, että vaari poistuu huoneesta. Tapahtuu keitettyjä munia. Jätän joitakin asioita väliin. Siinä välissä alkaa jo olla ahdasta. Keskustelu johtaa aina uusavuttomuuteen, ratkaisuna on harmaa villalanka, se ei ole kiero tai hattarapää, se ei pysy menossa mukana. Yksin keltaistan asioita. Ne asiat ovat suolapatsaita. Hoen nimeäni kerta toisensa perään, jotten unohtaisi. Minulla on mukavaa. Minulla voisi olla mukavampaa. Päässäni kohisee ja soi. Haluaisin ennemmin kuunnella hanhia. On mahdollista olla syömättä perunapiirakka, piirakan merkitys ei ole keskuslyyrinen. Huomista voi odottaa, jos jaksaa. Minä en jaksa, mutta ripustan itseni siimoilla taivaaseen ja keinun. Taputan ja sanon hyvä hyvä. Huomenna täällä tuulee.

Aloitan alusta. Olen vaiennut vuosia, ehkä koko elämäni, en ole aikoihin lukenut kunnolla kirjaa. Olen ollut jumissa, onko minulla mitään sanottavaa vieläkään? Elän päiviä, jolloin pureskelen väkisin suklaata, juon vähemmän teetä kuin haluaisin. On syksy, se tarkoittaa kuolemaa, jotakin elämässäni on menossa hautaan vähitellen ja toivottavasti, tuijotan mielelläni sitä ikkunasta. Jonkin multaan saattaminen riemastuttaa, väsyttää, saa kädet kohmeisiksi, pelottaa, minkä kasvua tässä nyt on edes sopivaa odottaa? Asun nyt kodissa, jonka aurinko kiertää melkein ympäri, asun siinä mielikseni, aurinko mahtuu kiertämään, naapurissa on vain yksi iso salava. Huomaan oppivani koko ajan enemmän puskuroimaan ulkomaailmaa, pukeutumaan tarvittaessa tefloniin, tekemään eron oman ja opitun välillä. Ihan se ei vielä kuitenkaan riitä. Pitäisi uskaltaa enemmän. Olen minä uskaltanutkin, sanonut sanoja, joita en olisi aiemmin uskonut olevan olemassakaan, hakenut maailmalta itselleni uusia maisemia, olen uskaltanut hengittää kohti tyhjyyttä. Olen sanoittanut häpeää, huomaan kirjoitetun ja eletyn todellisuuden olevan vuorovaikutuksessa keskenään, olen yhä hämmentynyt peilin ääressä. Tempoilen raivokkaasta voimaantumisesta ahdistuneisiin selkäydinoletuksiin ja takaisin, analysoin kyyneliäni, en enää näe niitä vain alistumisen merkkeinä. Ja silti, ei tämä riitä. Mikä sitten riittäisi? En tiedä. Mikä on se piste, kun alkaa tuntea olevansa elossa, riittävän elossa, niin elossa, ettei enempää enää voi? Tunnistaako sellaista? Ja ennen kaikkea, onko vain itsepetosta uskotella itselleen, että sellainen piste on tavoitettavissa? Juuri nyt tee on hyvää, ilta saapuu, on mahdollista ajatella, että alkuja on monenlaisia ja piste on lauseen perässä. Tarvitaanko muita syitä avata suutaan?